torstai 11. toukokuuta 2017

Huhtikuun luetut




Miten nämä kuukausipostaukset tuntuvat nyt keväällä valuvan aina pitkälle seuraavaan kuukauteen? Haluan kuitenkin näistä pitää kiinni - saan tilastoitua ja seurattua omaa lukemistani paremmin. Viime kuukausipostauksessa taisin pohtia, josko olisimme päässeet telttailemaan ja haaveilin tulevista reissuista. Reissut on tehty, yhtään ei tullut niillä luettua mitään (vaikka kirjoja kannoin mukana) eikä oikeastaan telttailemaankaan päästy. Tämä kevät on ollut niin huono siinä mielessä viime vuoteen verrattuna, että vielä tälläkin viikolla meillä on tullut lunta ja räntää! Ihan mahdotonta!

Huhtikuussa sain kuitenkin jotain luettua. Suurimman osan ajasta vei tuo aiemmin bloggaamani Hanya Yanagiharan Pieni elämä reilulla 900 sivullaan, mutta jotain muutakin tarttui kuukauden aikana matkaan. 

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa 
Oskari Saari: Aki Hintsa - voittamisen anatomia 
yhteensä 2029 sivua

Kuukauden aikana tuli luettua monta todella hyvää kirjaa. Äänikirjoja oli kaksi: Oskari Saaren kirja jo edesmenneestä F1-lääkäri Aki Hintsasta sekä tuo Martina Haagin avioerokirja Olin niin varma meistä. Molemmat kuuntelin Bookbeatin kautta työmatkoilla. Pidin molemmista, mutta ehkä mielenkiintoisempi kuunneltava oli silti Hintsasta kertova kirja. Taas tuli itse pienen palan viisaammaksi! 

Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa-kirja odottaa bloggaamista vielä, kiitos WSOY arvostelukappaleesta! Kirjan ahmaisin melkein yhdessä hetkessä, mutta se herätti niin paljon oikeita tunteita siitä, mitä haluaisin tehdä, mihin suuntaan omaa uraa viedä, että tuntuu etten saa siitä kirjoitettua blogiin mitään järkevää. Ne sisällä syntyneet tunteet kun ovat niin isoja (ja positiivisia!), että mitkään koneella naputetut sanat eivät tunnu niitä kattavan. Mutta luonnoksissa on jo! :) 

Toukokuu jatkuu kiireisenä - koetan saada kahden kurssin oppimistehtävät arvioitavaksi vielä toukokuun aikana. Kotimaisen kirjallisuuden tuntemus jää kesä- ellei jopa heinäkuulle tentittäväksi ja syksylle yksi suomen kielen kurssi. Sitten alkaisi olla kasassa kaikkinensa avoimesta kirjallisuuden ja suomen kielen perusopinnot. Katsotaan, jos jatkaisi niissä molemmissa perusopintoihin syksyllä.


keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä



Martina Haag: Olin niin varma meistä
Atena, 2017

"Petra ja Anders ovat olleet yhdessä 15 vuotta, heillä on kaksi pientä poikaa. Sitten, eräänä pääsiäisenä Petra huomaa kesämökillä sängyn vieressä kynttilänjalan. Miksi Anders on polttanut kynttilää yöpyessään yksin mökillä? Eikö hän olekaan ollut yksin?

Olin niin varma meistä kertoo jätetyn osapuolen tarinan. Petra haluaa jatkaa liittoa, hän uskoo, että vaikeuksista selvitään ja että vaikea aika pian päättyy. Mutta kun tilanne ei sitkeästä yrittämisestä ja vimmaisista toiveista huolimatta ratkea, Petra pakenee Ruotsin Lappiin autiotupavahdiksi ja alkaa kirjoittaa kirjaa erostaan. Hän vuodattaa koneelleen kaiken, kaunistelematta ja itseään säästämättä."

Kuuntelin Martina Haagin kirjan Olin niin varma meistä työmatkoilla äänikirjana - kaipasin jotain kevyempää samaan aikaan luettavaksi kun tahkosin Hanya Yanagiharan Pientä elämää muuten läpi. Ja miten sopiva välipala tämä olikaan! 

Tarina etenee paloittain nykyajassa Rahnukassa, Ruotsin Lapissa, sekä vuoden takaisessa ajassa Tukholmassa, kun Petralle selviää hänen miehensä petollisuus. Itse olisin voinut lukea vaikka kokonaisen kirjan Petran olosta Rahnukassa, sillä ihastuin täysin Ruotsin Lapin maisemiin ja ajatukseen autiotupavahtina olemisesta. Tukholman osuudet taas tuntuivat todella raskailta jätetyn naisen tilityksiltä, mutta toisaalta selvensivät samalla tiettyjä Petran edesottamuksia myöhemmin. 

Tämä kirja oli siis erittäin sopiva välipala lukeminen ilman mitään suurempia tunnekuohuja itselläni. 

Arvostelu: ★★★

maanantai 1. toukokuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä


Hanya Yanagihara: Pieni elämä
Tammi, 2017

"Romaani joka kuohutti Amerikkaa.

Ällistyttävä, järkyttävä ja liikuttava kuvaus ystävyydestä, tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista."

Pieni elämä on varmaan yksi tämän kevään suurimmista teoksista. Ainakin minulle se on ollut sellainen. Päälle 900 sivua julmaa, raakaa mutta samalla ystävyyden täytteistä tekstiä tuntui välillä aikamoiselta Iisakin kirkolta kahlata läpi mutta keskenkään ei voinut jättää. 

Kirja kertoo tarkemmin sanottuna neljästä ystävyksestä New Yorkissa. Aikakaudesta ei pysty sanomaan mitään, sillä Yanagihara on jättänyt kaikki viitteet ulkomaailman tapahumiin pois teoksesta. Useampi vuosikymmen kuitenkin ystävyksiä seurataan. JB, Malcolm, Willem ja Jude tutustuvat yliopistossa ja vaikka heidän ystävyyttään koetellaan vuosien aikana, palaavat he kuitenkin aina takaisin yhteen kuminauhan lailla. 

Suurin rooli kirjassa jää kuitenkin Judelle. Jude, joka on kärsinyt lapsuudessaan sellaisista asioista, joita ei ääneen edes halua sanoa, ja joka kokee olonsa täysin arvottomaksi vuodesta toiseen, vaikka ystävät koettavat hänelle muuta opettaa. Tämä onkin mielestäni se yksi kantava teema - voiko toisen omanarvontunnetta muuttaa, jos hän on päättänyt tuntea itsensä arvottomaksi? Miten voi pelastaa ihmisen, joka ei halua tulla pelastetuksi? 

Kirja vaati useamman tauon sitä lukiessa - kerralla en millään olisi pystynyt tätä lukemaan sillä niin raskasta tarina välillä oli. Sanoinkin miehelleni tämän kirjan saatuani luettua, että kirja oli huikea, suuri, raskas, järjettömän taitavasti tehty mutta en enää ikinä halua sitä lukea uudestaan. 

Arvostelu: ★★★★


lauantai 22. huhtikuuta 2017

Aleksis Kivi: Kullervo



Aleksis Kivi: Kullervo
SKS: Kootut teokset, osa 2, 1984

Tentin tällä hetkellä kotimaista kirjallisuutta yhden kurssin verran, ja olen sitä varten päässyt lukemaan sellaisia suomalaisia klassikoita, joihin ei ole aiemmin tullut tartuttua. Yksi näistä on Aleksis Kiven Kullervo, joka on näytelmänä julkaistu teos. Kullervo on viisinäytöksinen näytelmä ja kertoo siis Kalevalastakin tutun Kullervon tarinan Kiven näkökulmasta. 

Ja millaisen tarinan se kertookaan! Kullervolla ei kyllä mene hyvin, sen varmaan lähes kaikki tietävätkin jo etukäteen. Hänen isänsä ja setänsä ovat taistelleet, ja Kullervo jäänyt lähes orjan asemaan setänsä luokse luulleen perheensä kuolleen. Sekös Kullervoa harmittaa, ja erinäisten seikkailujen kautta hän päätyy kostamaan sedälleen kaiken sen vääryyden olematta silti tyytyväinen aikaansaannoksiinsa ja valiten itsemurhan lopulta. 

Kullervo on vahvaa tragediaa, mutta kyllä se näin nykyaikana luettuna tuntuu jopa menevän hieman äärimmäisyyksiin. Niin monta vastoinkäymistä Kullervo kohtaa, että lopulta oli pakko miettiä kun aina uusi tuli vastaan, että "are you kidding me". Silti tämä tarina oli pakko saada luettua loppuun - mitään pakkopullaa tähän tarinaan tarttuminen ei ollut ainakaan minulle. 

Seitsemästä veljeksestä en ole koskaan välittänyt, mutta ehkä Kivi onkin omaan makuuni parhaimmillaan näissä tiiviissä näytelmissään? Pidän myös Nummisuutareista (joka sinällään on aivan erilainen näytelmä kuin tämä), joten se tukisi ehkä tätä ajatustani. 

Suosittelen kuitenkin tähänkin teokseen tutustumaan, sen verran lähes tragikoominen tämä näytelmä on. 

Arvostelu: ★★★★

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Anneli Kanto: Vilma Virtanen virpomassa


Anneli Kanto: Vilma Virtanen Virpomassa
Karisto, 2017
* saatu arvostelukappale

"Palmusunnuntai lähestyy, ja Virtasen lapset päättävät lähteä virpomaan. Veera ei kelpuuta valmisteluhommissa laiskotellutta Vilmaa mukaansa, vaan tämän on tyytyminen Perttuun ja Kastehelmeen. Ujoa Vilmaa jännittää kovasti olla joukon johtaja ja soitella vieraiden ihmisten ovikelloja. Tyly vastaanotto heti ensimmäisellä ovella vie Vilmalta sisun kaulaan, mutta pikkusisarusten kannustuksella virpominen alkaa sujua. Ovien takaa kurkkii monenlaisia ihmisiä, ja Vilma saa reissulla aimo annoksen rohkeutta - puhumattakaan suklaamunista.
Virpominen on monin tavoin jännää, kun pitäisi tehdä kauniit oksat, muistaa lorut ja olla rohkea, kohtelias ja kiitollinen yhtä aikaa. "

Tänä pääsiäisenä meillä on ollut yksi kirja ylitse muiden, jota on luettu kerta toisensa jälkeen. Se on tietenkin lasten lempikirjasarjan, Viisiä villiä Virtasta-sarjan uusin teos - Vilma Virtanen virpomassa. Saimme kirjan jo helmikuun lopussa muistaakseni, ja siitä lähtien onkin käynyt se kiherrys ja kujerrus ja joka päiväinen arvausleikki, että miten monta päivää pääsiäiseen on ja saako tänä vuonna käydä ihan itse virpomassa, ettei äidin tarvitse tulla mukaan. 

Sillä niin Vilmakin tekee. Vilma on Virtasten lapsista se kaikkein ujoin, johon varsinkin esikoiseni samastuu kaikkein eniten (kuopus kun taas on Kastehelmi ehdottomasti!). Niinpä tämä kirja tuli meille luettavaksi täydelliseen aikaan! Tänä pääsiäisenä kun tytär päätti, että koska Vilma uskalsi niin hänkin uskaltaa ja äidin ei tosiaankaan tarvinut tällä kertaa olla mukana virpomassa. 

Ylipäätänsä pidän näistä Virtaset-kirjoista niiden aika raikkaiden ja hyvien aiheiden takia. Miten monta kertaa ollaan kerrattu Kastehelmi-kirjan kanssa kuopuksen omaa tahtoa tai selattu synttäreiden lähettyvillä Perttu Virtasen suutta kateutta Kastehelmen uutta polkupyörää kohden. 

Arvostelu: ★★★★★

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet



Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
WSOY, 2016

"Puolalainen rekkakuski Toma noukkii kyytiinsä nuoren liftarin, Johanneksen, jonka kanssa hän kokee maantiellä unohtumattoman näyn. Vuosia myöhemmin Johannes makaa sairasvuoteella ja saa ihmeellisen kyvyn nähdä minne ikinä haluaa. Unkarilainen Viktor matkustaa Berliiniin puoluekokoukseen ja tapaa siellä nuoren hollantilaisen Elinen. Samaan aikaan Kosovon Gornje Obrinjessa on tapahtumassa jotain peruuttamatonta. Entä jos Viktor voisi vaikuttaa kosovolaisen kylän kohtaloon?"

Eurooppalaiset unet oli yksi viime vuoden Finlandia-ehdokkaista. Olen kohta lukenut nuo kaikki ehdokkaat sekä voittajan, ja täytyy sanoa, että vaikea on ollut varmasti valinta! Olen pitänyt kaikista tähän mennessä luetuista todella paljon, samoin siis myös tästä Puikkosen kirjasta. 

Olin ennakkoon lukenut muutaman kommentin kirjasta ja sen takia odotukset olivat ehkä hieman erilaisia, kuin mitä kirja itsessään kuitenkaan sitten oli. Kirja oli ehdottomasti yksi mukaansatempaavimmista episosodiromaaneista, joita olen lukenut viime vuosina. Jokaisen uuden luvun alkaessa jännitti, miten tämä liittyy edeltävään tai johonkin aiempaan lukuun. Nautin suorastaan siitä, kuinka kaikkien tarinat kietoutuivat lopulta yhdeksi isoksi kannanotoksi menneestä, nykyajasta ja tulevasta. 

Puikkonen näyttää teoksessa taitavasti sen, miten yksi siivenisku historiassa vaikuttaa tulevaisuuteen monella eri tavoin. Miten huonoista lähtökohdista voi päätyä silti hyvään mutta myös päivastoin - hyvistä lähtökohdista huonoon. 

Itselle koskettavin ihmiskohtalo oli Berliinin muurin jakama perhe. Toisaalta taas myös loppuakohden Johanneksen perheen kohtalo myös sai herkistymään vahvasti. 

Kirja oli ohut, mutta todella henkisesti todella painava. Suosittelen todella lämpimästi tätä. 

Arvostelu: ★★★★★

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä



Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Gummerrus, 2017

"Äiti päästää irti pienen poikansa kädestä, auto ilmaantuu kuin tyhjästä, ja silmänräpäyksessä kaikki muuttuu. 
Millainen kuljettaja pakenee onnettomuuspaikalta? Tapaus jää kalvamaan rikoskomisario Ray Stevensiä, joka ryhtyy hakemaan oikeutta jokaisen vanhemman pahinta painajaista elävälle äidille, hinnalla millä hyvänsä. Poikansa menettänyt Jenna Gray pakenee suruaan syrjäiseen mökkiin Walesin rannikolla. Hän haluaa jättää koko entisen elämänsä taakseen, mutta menneisyys ja muistot hirvittävästä marraskuisesta illasta palaavat vainoamaan häntä järkyttävin seurauksin. "

Clare Mackintoshin dekkaria on jo syksystä asti, kun kevään uutuudet julkaistiin, hehkutettu siellä ja täällä. Kirjaa on verrattu Gillian Flynnin Kilttiin tyttöön ja Paula Hawkinsin Nainen junassa - samantyyppistä psykologista trilleriä ja silmänkääntötemppua luvattu. Niinpä itsekin kirjaan oli tartuttava, varsinkin kun äitini oli kirjan ostanut ja bongasin sen hänen ruokapöydältään. Nappasin sen viikonloppulukuun itselle ja olihan kirja mukaansa tempaava.

Mutta. Aina se jokin pieni mutta.. Ehkä näitä vastaavia on lukenut jo liikaa? Tai se suuri käänne juonessa keskellä kirjaa oli kyllä yllättävä, sitä en hetkeäkään odottanut, mutta kirjan tunnelma tuntui lässähtävän sen jälkeen. Ihan kuin Mackintosh olisi käyttänyt sen yhden hyvän, uniikin ajatuksensa siihen käänteeseen ja sitten koetti saada teoksen loppuun. Kaipasin loppuunkin jotain yllättävää! Loppu oli oikeastaan aika selkeä itselle tuon käänteen jälkeen ja enemmin aikaa vastaan lukemista.

Mackintosh kuitenkin osasi kirjoittaa sujuvasti ja lukeminen oli helppoa. Tässä ei haitannut sellainen yksinkertaisuus kun vuodena alussa luetussa Shari Lapenan Hyvä naapurissa - tämä oli paljon parempi kuin se, ehdottomasti. Silti sinne loppuun olisin jotain pientä kaivannut lisäksi, jotta olisin pitänyt tästä yhtä paljon kuin mitä rakastan Kilttiä tyttöä.

Arvostelu: ★★★★

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Maaliskuun luetut


Jotenkin tämä alkuvuosi on edelleen ollut aivan järjettömän hektistä aikaa. Koko ajan kuvittelen, että seuraavassa kuussa helpottaa, kohta helpottaa ja ehdin paneutua paremmin lukemiselle. Ei sillä, olen lukenut kyllä reippaasti mutta nyt ne tuntuu painottuneen enemmin koululukemiselle. En tähän taida kuitenkaan listata koulun kursseja varten olleita tietokirjoja (pääasiassa estetiikan ja semantiikan sekä kirjallisuushistorian puolelta kirjat). 

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Teuvo Pakkala: Pikku ihmisiä
Aleksis Kivi: Kullervo
Sami Lahtiluoma etc.: Uuden esimiehen opas
Maria Jotuni: Kun on tunteet
yhteensä 1 793 sivua

Kaikki kirjat olivat poikkeuksellisesti fyysisiä kappaleita tässä kuussa ja en e-kirjoja lukenut yhtään! En muista, milloin viimeksi näin olisi päässyt käymään. Äänikirjoja on edelleen kesken muutama (samoja kuin helmikuussa), sillä työmatka on lyhentynyt hurjasti ja näin ollen en saa samassa tahdissa kuunneltua kirjoja kuin aiemmin. 

Suosikikseni näistä maaliskuun kirjoista nousee melkein kuitenkin Eve Hietamiehen Hammaskeiju, vaikka pidin Bournen YA-kirjasta kuten myös Pakkalan lapsinovelleistakin. Useampikin bloggaus on luonnosteltu valmiiksi, mutta puuttuu se viimeinen kirjoittaminen vielä. Katsotaan minne saan ne julkaistua. 

Jätin muuten maaliskuussa ensimmäisen kerran moneen vuoteen kirjan kesken! Ari Rädyn Syyskuun viimeinen ei vaan tuntunut nappaavan mukaansa ja kaipasin jotain hyvää luettavaa. Sitten tulikin aika palauttaa kirja kirjastoon, joten se tosiaan jäi nyt vaan kesken. En tiedä, aionko palata sen pariin myöhemmin - tuskin. 

Huhtikuu näyttää silti valoisalta taas. Tulossa on yksi reissu Jyväskylään, yksi reissu ihanien naisten kanssa neuleiden pariin Savoon ja pääsiäisen kanssa pieni loma arjesta. Olemme suunnitelleet, jos kelit sallivat, pääsiäiseksi telttailukauden aloittamista perheen kanssa. Lisäksi olen katsellut jo vähän mitä kirjoja lukisi seuraavaksi, kunhan saan tentittyä pois alta tuon kotimaisen kirjallisuushistorian kurssin. 

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju


Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava, 2017

"Yhtäkkiä Pasasen pienperheessä on ekaluokkalainen – mihin se vauva katosi, ja mihin se on taas hukannut kännykkänsä? Paavo Pasanen aloittaa koulun, ja urhean yksinhuoltajaisän edessä kohoaa jälleen uusi käsittämättömien asioiden muuri. Lisäksi Antti joutuu vihdoin myöntämään olevansa umpirakastunut pitkäaikaiseen taistelupariinsa Enniin, ja tunne vaikuttaa olevan molemminpuolinen. Mutta miten sen ottaisi puheeksi, kun elämä pyörii Wilma-viestien ja kouluunlähettämisten rinkiä, ja työtkin pitäisi tehdä?"

Sain esikoiseni hieman sen jälkeen, kun Eve Hietamies julkaisi Pasasten perheestä kertovan kirjasarjan ensimmäisen osan. Äitiyslomalla, vauvakohmeisilla aivoilla uutena äitinä Yösyöttö-kirjaan tarttuessa koin niin suurta samaistumista Antti Pasasen yksinhuoltaja-arjen ongelmiin uutena vanhempana, että olen pitänyt Anttia (ja siinä sivussa Enniä ja koko Jönnin puiston porukkaa) jonkinlaisena vertaistukena - vaikkakin ovat täysin fiktiota. Niinpä Pasasten perheen uudet tuulet otettiin tässä taloudessa onnella vastaan, sillä esikoiseni kasvaa suurinpiirtein samaa tahtia Paavon kanssa.

Paavo on päässyt aloittamaan ensimmäisen luokan ja Antti saanut pidettyä lapsensa järjissä ja hengissä läpi tarha- ja eskari-iän. Meillä kotona tuo ensimmäinen luokka odottaa vuoden päästä, mutta ihan samat ajatukset pyörii nyt jo päässä, mitä Antti pohti kirjassa. Miten voi olettaa, että seitsemän vuotias lapsi on heinäkuussa vielä täysin valvottava tapaus, jota ei saa päästää tarhasta pois yksin mutta sitten elokuussa sen pitäisi olla jo niin kypsä, että pärjää kotona aamuisin ja iltapäivisin yksin (saatika osaisi kulkea oikeat reitit)? Tätä kauhistelen itse etukäteen jo, mutta toisaalta tämä kirja antoi vähän uskoa, että ehkä se siitä.

Ihana oli huomata, että Antin työpaikan jousto oli oikein avaintekijä. Uskon oman työpaikkani myöskin joustavan aikanaan, samoin mieheni. Kirja toi lohtua, että samoja ajatuksia muutkin miettii (vaikka kyllä, täysin fiktiotahan tämä on mutta ehkä ymmärrätte pointin), mutta että mahdollisuuksia on siihen, että kaikki ehkä menee kuitenkin lopulta ihan ok. Samalla haluan kieltäytyä tosin uskomasta, että minulla on niin vanha lapsi jo, joka on menossa kouluun. Kääk! 

Kirjaa suosittelen siis ehdottomasti noh, lähes kaikille. Mukaansa tempaava ja vaikka ei lapsiperheen ongelmat olisi itselle ajankohtaisia, on Hietamies sen verran taitava kynästään, että tätä varmasti lukee muutkin.  

Arvostelu: ★★★★★

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?


Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
Gummerrus, 2017

"16-vuotias Evie haluaa olla ennen kaikkea normaali. Hukattuaan kolme vuotta elämästään taisteluun pakko-oireista häiriötä (OCD) vastaan hän lopettelee lääkitystään ja aloittaa uuden koulun, jossa häntä ei tunneta ”tyttönä joka sekosi”.

Kuten kaikki muutkin, Evie juhlii, saa uusia ystäviä ja uskaltautuu deittailun saloihin. Epäterve suhde ajaa häntä kuitenkin takaisin ahdistuksen ja pakkomielteiden maailmaan. Mutta kuinka Evien uudet ystävät, taiteellinen Amber ja räväkkä Lottie, voisivat auttaa, kun hän ei suostu kertomaan ongelmistaan kenellekään? "

Holly Bournen "Oonko ihan normaali?"-kirja oli yksi omista bongauksistani kevään uutuuslistoilta. Olen aiemminkin ehkä maininnut, että YA-kategoria on aika lähellä sydäntä ja pidän niiden lukemisesta todella paljon. Ootko ihan normaali?-kirjan aihepiiri on vielä erityisen kiinnostava - mielenterveysongelmat yhdistettynä teini-ikään. Aikaan, jolloin kukaan ei oikein taida olla ihan normaali. 

Teksti vei mukanaan todella nopeasti, vaikka myönnän ärsyyntyneeni esimerkiksi eräästä pojasta Evien maailmassa. Vanhempien reaktiot taas tuntuivat surulliselta vaikka samaan aikaan surullisen todellisilta. Pois silmistä, pois mielestä. Piilotellaan asioita, eikä keskustella suoraan. Tarinaa edettiin selkeästi Evien näkökulmasta - ahdistus ja pakkomielteet hiipivät pikkuhiljaa takaisin ja kukaan ulkopuolinen ei tuntunut huomaavan. 

Evien hahmo oli todella samaistuttava siinä mielessä, että täysin samoja teini-ikäisten (ja miksei aikuistenkin) ongelmia hän pohti kuin kuka tahansa muukin. Hänellä epävarmuus omasta itsestään ja tekemisistään vaan purkautui toisella tavalla kuin jollain muulla. Evie pesee käsiä, joku toinen syö epävarmuuteen ja kolmas lenkkeilee. Olen todella iloinen, että näihin nuorten kirjoihin nykyään upotetaan myös "ei normaaleja"-hahmoja - josko sitä kautta saisi jonkinlaista suvaitsevaisuuskasvatusta myöskin harrastettua. Samat ongelmat meillä kaikilla on. 

Arvostelu: ★★★★

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Helmikuun luetut

Edellisessä postauksessa kävinkin läpi epäaktiivisuuteni syitä helmikuussa. Haluan kuitenkin itsellenikin kirjata ylös, miltä se helmikuu kuitenkin vaikutti lukemisen osalta.

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Steven Rowley: Lily ja mustekala
Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
yhteensä 1319 sivua

Kaksi tämän vuoden uutuutta (Moriarty ja Haahtela), yksi klassikko ja yksi viime vuoden kehuttu kirja. Poikkeuksellisen paljon käännöskirjallisuutta omiin lukutottumuksiini nähden! Jokainen näistä kirjoista oli todella upea, katsoin antaneeni Goodreadsissa näille neljää ja viittä tähteä kaikille.

Moriarty oli e-kirja, muut olivat ihan fyysisiä kirjoja käsissäni. Äänikirjana on tällä hetkellä kesken Garpin maailma, joka on noin 25 h, joten sen ehkä saan valmiiksi maaliskuun aikana.

Useampi kirja on tällä hetkellä vielä kesken, ja maaliskuun aikana on toiveena saada purettua luettujen kirjojen bloggauspinoa pienemmäksi. Voi siis tulla tiheämmin uusia postauksia nyt! :)

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat


Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava, 2017

"Eräänä talvi-iltana 16-vuotiaan Visan mielen täyttää päihdyttävä ajatus: hänestä tulee taiteilija. Sivellin kädessään Visa näkee maailman kuin ensi kertaa. Piirustustunneilla Visa tutustuu melankoliseen Tapioon. Yhdessä pojat haaveilevat Chagallin luomista maailmoista ja eurooppalaisista kaupungeista. Tapion sisko, suloinen ja viisas Helmi, on kaikkea mitä Tapio ei ole: elämäniloinen ja itsevarma.

Visan mukana lukija pääsee kurkistamaan suomalaisiin ja italialaisiin taidepiireihin, aina viattomalta 50-luvulta politisoituneelle 70-luvulle. Mutta onko onnella aina kääntöpuoli, jokaisella positiivilla negatiivi?"

Edellisestä postauksesta alkaa olla jo ihan luvattoman pitkä aika. Syytän todella kiireistä aikataulua, jonka takia uppoan jonkinlaiseen takkuavaan suohon. En ehdi ajatella, lukea, rentoutua vapaa-ajalla vaan olen jostain syystä täysien työpäivien päälle onnistunut aikatauluttamaan kasan menoja. Menoja, joista nautin kyllä! Mutta kun ne ovat kaikki samassa aikajaksossa, alkaa jaksaminen kohta loppua. Seuraavan viikonlopun jälkeen pitäisi onneksi helpottaa.. Käynnissä on tosiaan täysipäiväsen työnteon rinnalla neljä avoimen kurssia, harrastustoiminnan aktiivisin kausi kokouksineen päivineen sekä lasten sairastelurumba.

Kaiken tämän jaarittelun alla haluan kuitenkin huikkaista, että elossa ollaan ja hitaasti mutta varmasti on myös muutamia kirjoja luettu. Näistä halusin nyt näin sunnuntaiaamun hetken rauhan antaessa aikaa blogata ensimmäsenä Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat-teoksesta, sillä se oli ihana! Henkäys rauhallisuutta, osin hiljaisuuttakin keskelle hektistä arkea. Sen äärellä pystyi rauhoittumaan, se vetäisi mukaan nauttimaan taiteesta (niin kirjallisuudesta kuin kuvataiteestakin) sekä elämään päähenkilönsä Visan mukana.

Olen ennenkin pitänyt Haahtelan teoksista, mutta tämä oli erilainen. Pidin siitä ehkä vielä enemmän. Olen koulun kurssilla tänä keväänä tutustunut myös taidehistoriaan, joten omista mielensopukoista löytyikin jo tietoa Visan ihannoimista Rembrandtin teoksista ja Van Goghista ja muista. Kirjassa oli jotenkin haikea tunnelma läpi kirjan - Visalla oli paljon ystäviä, mutta silti Visa tuntui yksinäiseltä. Lähimmäksi häntä pääsi itse taide. Rauhallisuus huokui kirjasta pitkin sivuja, ja se tuntui tähän elämäntilanteeseen juuri sopivalta.

Arvostelu: ★★★★

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta


Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Tammi, 1990

"On kesä 1956. Ikääntyvä hovimestari Stevens on lähtenyt autolla kuuden päivän lomamatkalle Länsi-Englantiin. Matkallaan hän uppoaa muistoihin ja mietteisiin: takana on pitkä, kunniakas ura lordi Darlingtonin palveluksessa, parikymmenpäisen palveluskunnan johdossa; nyt kun Darlington Hallia isännöi amerikkalainen liikemies, kaikki on toisin. Stevensin mieltä askarruttaa myös ystävyys taloudenhoitajaan, miss Kentoniin, jota hän aikoo matkallaan käydä katsomassa."

Olen tässä alkuvuonna selkeästi keskittynyt pitkälti erilaisiin klassikoihin. Jokin niissä on houkutellut, ja toisaalta samalla on ollut ehkä pieni uutuuskirjojen ähky. En uskalla tarttua uutuuksiin, vaikka niitä hyllyssä on ja kirjastosta tullut lainattua. Ehkä pelkään jonkinlaisia pettymyksiä kirjojen suhteen, joten koen, että on varmempaa lukea klassikoiksi nimettyjä teoksia kuin täysin uusia? 

Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta lasketaan klassikoksi ainakin BBC:n top 100 listalla. Se on ilmestynyt vuonna 1990. Vaikka se tuntuu "uudelta", on siitä kuitenkin jo 27 vuotta aikaa. Ehkä siinä ajassa on voinut kehittyä klassikoksi. Kirjasta on tehty myös elokuva, joka itse asiassa tulee ensi viikolla televisiosta taas. Itse en ole elokuvaa nähnyt, mutta kirjan luettuani pistin sen tallennukseen. 

Ishiguro on itse Japanissa syntynyt, mutta muuttanut Englantiin jo pienenä. Tämä minun piti itse tarkistaa, sillä hän on onnistunut niin hyvin kuvailemaan englantilaista maisemaa ja ajatusmaailmaa teoksessa. Hovimestari Stevens tuntui elävältä, aivan kuin olisin kulkenut hänen seurassaan hänen jutellessaan ja muistellessaan asioita. Pidin todella paljon Downton Abbey-tv-sarjasta ja nyt tätä kirjaa lukiessa mielsin pitkälti kirjan tapahtumat ja hahmot Downtonin maisemiin. Stevensissä ja herra Carsonissa (Downton Abbeysta) vaikuttaa olevan todella paljon yhtenäistä, joka kuvastaa entisestään sitä 1900-luvun alun hovimestareiden olemusta. 

Kirja ei ole sivumäärällä pilattu, mutta olisin voinut mielelläni viihtyä Stevensin seurassa pidempäänkin.

Arvostelu: ★★★★★

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat


Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
WSOY, 2017

"Ihan tavalliset pihajuhlat. Kuusi vastuullista aikuista, kolme sööttiä lasta ja piskuinen koira. Eihän mikään voi mennä vikaan? Juhlamieltä ei pilaa edes menoa kyttäävä hapan naapuri. Lupaava sellisti, Clementine, voi hetkeksi heittää mielestään tärkeän koe-esiintymisen. Lapsuudenkodin traumatisoiman Erikan kireys hieman jo höltyy, ehkä hänestäkin tulee vielä äiti. Hemaiseva emäntä, Tiffany, tietää miten vieraita viihdytetään. Huomio hervahtaa vain hetkeksi ja seuraukset ovat järkyttäviä. "

Olen aivan uskomattoman ihastunut Liane Moriartyn kirjoihin. Olen lukenut häneltä Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet sekä Nainen, joka unohti teokset (käytännössä siis kaikki, jotka häneltä on ilmestynyt). Jostain syystä en ole blogannut kuin Hyvästä aviomiehestä! Moriarty on siis australialainen kirjailija, jonka teoksissa on kaikissa vähän sama idea - on tapahtunut jokin tragedia jossain ihan tavallisessa ympäristössä, jota aletaan pikku hiljaa keriä auki. Lukijalle ei paljasteta tapahtunutta vaan siihen viitataan koko ajan vähän ja tapahtumat etenevät sitä kohden hiljaa.

Itse pidän tästä tyylistä. En ole kertaakaan arvannut oikein mitä oikeasti on tapahtunut, ja joka kerta se yllättää! Tavallaan kirjat ovat kuin pieniä dekkareita, mutta toisaalta tässä ei selvitellä niinkään rikosta vaan kerrotaan itse päätapahtumaa edeltäviä tapahtumia (eli taustoja) ja siitä seuranneita tapahtumia. Tapahtumat ovat ihan arkisia asioita, joista melkein kaikista voisi sanoa, että "tiedän muuten yhden, kenelle kävi noin".

Tavalliset pikku pihajuhlat todellakin kertoi tavallisista pihajuhlista, naapureista ja naapureiden ystävistä, jotka osallistuvat juhliin. On grillausta, lapsia, koiria ja ystäviä, joilla on isoja ja pieniä salaisuuksia ja pyyntöjä. Ja silti jokin menee pieleen. Erityisen maininnan annan kyllä Tiffanyn tyttärelle Dakotalle, jonka intohimoinen lukeminen ikkunasyvennyksissä sai aikaan muistikuvia omasta nuoruudesta.

Yksi miinus kyllä kirjalle - kansi! Kolmessa aiemmassa teoksessa on todella upeat kannet ja nyt tämän uusimman kansi tuntuu noh, luotaansatyötävältä! Keskeneräiseltä! Harmi, sillä kirja oli todella loistava.

Arvostelu: ★★★★

perjantai 3. helmikuuta 2017

Tammikuun luetut


Tammikuu oli erilainen kuin odotin. Tiesin sen kiireiseksi, mutta se yllätti silti. Vaihdoin tammikuun toisella viikolla työpaikkaa, ja uuteen totuttelu on ollut samaan aikaan todella ihanaa mutta myös todella raskasta. Uudet työkaverit, uudet tavat toimia, uusi ympäristö ja osin uusi kieli käytössä. Toisaalta tätä tasapainottaakseni olen lukenut todella paljon myös kirjoja. Ehkä eräänlaisena rentoutumiskeinona? 

Loppukuusta (eli noin viikko sitten) sain myös riesakseni ensin perusflunssan, joka nyt valitettavasti on edennyt keuhkokuumeeksi asti. Onneksi selviän kotihoidolla, mutta todella vähän on jaksanut edes lukea viime päivinä, saatika istua koneella. Kirjastosta tuli haettua kuitenkin juuri ennen täyslepoa pino lukemista, joita tullut tässä tuhottua sivussa. 

Perustin tammikuun aikana blogille myös oman Instagram-tilin, nimimerkillä @yksipienilukupaivakirja. Tervetuloa sinne seuraamaan myös! 

Tammikuussa luettu:

Leena Lehtolainen: Tiikerinsilmä 
Ina Westman: Syliin 
Richard Adams: Ruohometsän kansa 
Sylvia Plath: Lasikellon alla 
Jessica Fellowers: Downton Abbey - kartanon vuosi 
yhteensä 3473 sivua

12 kirjaa, joista kotimaisia on 8 kappaletta. Ulkomaiset kirjat taas ovat niin sanottuja klassikoita, joiden pariin intouduin Klassikkohaasteen ja opintojen myötä. Kolme kirjaa kuuntelin äänikirjana, viisi kirjaa luin e-kirjana. Erityistä oli se, että luin peräti kaksi tietokirjaa: Yhden lapsen kansa sekä Downton Abbey - kartanon vuosi. Yksi tämän vuoden omista henkilökohtaisista haasteista onkin lukea enemmän tietokirjoja, niinkuin aiemmin olen kirjoittanut, joten tämä on oikein oiva startti! 

Luin todella monta loistavaa kirjaa (esimerkiksi Akvarelleja Engelin kaupungista, Törmäys, Yhden lapsen kansa, Ruohometsän kansa), että parasta on vaikea nimetä. Pettymyksenä voisi kuitenkin ehkä mainita Simukan Lumikki-trilogian päätösosan. 

Huomattavaa on myös se, että tammikuu on jo toinen kuukausi peräkkäin, kun en lukenut englanniksi mitään. Täytyy yrittää helmikuussa korjata tämä erhe, sillä koen sen pitävän omaa kielitaitoani erinomaisesti yllä! 

tiistai 31. tammikuuta 2017

Gustave Flaubert: Rouva Bovary


Gustave Flaubert: Rouva Bovary
WSOY, 2005

Flaubertin klassikkokirja Rouva Bovary kertoo tohtori Bovarysta ja hänen toisesta vaimostaan, Emma Bovarysta. Avioliiton solmimisen jälkeen maalaislääkärin vaimo pettyy arjen tylsyyteen ja alkaa haikailemaan seikkailuja ja intohimoa elämäänsä. Hän päättää hankkia useammankin rakastajan miehensä tietämättä. Lopulta kuitenkin todellisuus tavoittaa myös Emma Bovaryn ja loppu onkin traaginen. 

Päätin lukea Flaubertin Rouva Bovaryn Yöpöydän kirjat-blogin Klassikkohaasteeseen (osa 4). Selailin pitkään erilaisia klassikkolistoja ja jostain syystä tämä teos nousi sieltä houkuttelevana. Tämä oli myös yhdellä koulun kurssilla valinnaisena kirjana luettavana, joten päädyin lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla. 

Flaubert kirjoittaa sujuvasti, realistisesti ja tarina etenee nopeasti. Hän ei ota lainkaan kantaa Emman valintoihin vaan lukija saa itse päättää, mitä mieltä on Emman valinnoista. Kirjassa on jopa humoristista otetta paikoitellen ja klassikoksi kirja oli yllättävän kevyt lukea - luin sen muutamassa päivässä. Hieman kuitenkin jäin miettimään, mitä Flaubert aikanaan on kirjallaan halunnut sanoa. Naiset ovat huithapeleita ja haaveilevat turhaan? Kirjallisuus on pahasta (yhtenä syynä Emman tyytymättömyyteen oloonsa hänen anoppinsa ehdottaa kirjallisuutta!)? Ihmisen pitää olla tyytyväinen siihen mitä on? 

Klassikoita jos haluaa lukea, niin tämä kyllä on todella kevyttä mutta mukaansa tempaavaa luettavaa. Loppu yllätti itseni jopa hieman, mutta toisaalta sopi tähän realismin ja valistuksen ajan teokseen kuin nenä päähän. 

Arvostelu: ★★★

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa


Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
Atena, 2016

"Yhden lapsen kansa kertoo Kiinan yhteiskuntaa monin tavoin muokanneesta laista, jonka mukaan perheet saivat vuosina 1979-2015 hankkia tietyin liennytyksin vain yhden lapsen. Politiikan seuraukset ovat raskaat, vaikka ne tehtiinkin ilmeisen hyvin aikein. Tätä nykyä Kiinassa on paljon yksinäisiä ja hemmoteltuja lapsia, mutta myös suurin odotuksin stressattuja ainokaisia. Kiinalaiset naiset tuntevat pakkoabortit, sterilisaation ja salasynnytykset. Toimittaja Mari Manninen asuu Kiinassa ja kokoaa kirjassaan kymmenen kiinalaisperheen tarinat yhteen."

Tästä kirjasta onkin nyt hyvä "jälkikäteen" blogata, kun se on juuri voittanut myös Blogistanian Tieto-palkinnon kuluneena viikonloppuna. Itse sain luettua kirjan loppuun kuluneella viikolla, mutta en ehtinyt bloggaamaan ajoissa, jotta olisin voinut äänestää kirjaa - sillä sen olisin tehnyt! 

Yksi tämän vuoden haaveista itsellä on lukea enemmän tietokirjoja. Ei niinkään noita oppikirjoja, joita koulua varten pääsee lukemaan, mutta muita tietokirjoja. Se on yksi kirjallisuuden laji, jolle en ole paljoakaan antanut tilaa omissa lukutottumuksissa ja viime aikoina se on alkanut kiinnostamaan yhä enemmän ja enemmän. Ehkä se on jonkinlaista murrosta omassa ajatusmaailmassa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän haluaa yrittää ymmärtää muita ja faktatietojen kautta ehkä selventää, mikä on totta ja mikä ei. Ehkä se on vaan jokin vaihe muuten vaan. Mutta tälle vuodelle tein siitä itselleni tavoitteen. 

Ensimmäiseksi tietokirjaksi valikoitui paljon kehuttu ja Tieto-Finlandian viime vuonna voittanut Mari Mannisen Yhden lapsen kansa. Kirja kertoo Kiinan yhden lapsen politiikasta ja sen vaikutuksista. Jossain takaraivossa tuo politiikka on itseä aina ihmetyttänyt ja kummastuttanut, vaikka sen ehkä onkin ymmärtänyt. Niinpä kirjan aihepiiri oli myös kiinnostava. Manninen on taustoiltaan toimittaja, joka näkyy mielestäni todella selkeästi kirjassa. Kirja on jäsennelty järkevästi erilaisiin "tarinoihin", joiden seassa on käyty läpi politiikan faktapuolia. Kirjaa lukiessa tuli olo, että luki niin sanottua artikkelikokoelmaa aiheesta. Artikkelit olivat vain todella hyvin kerätty kasaan ja taustoitettu. 

Vaikka aihepiiri oli todella rankka ja koskettava, niin Manninen onnistui kirjoittamaan sen siten, ettei se tuntunut liian kliiniseltä tai ahdistavalta. Mieleen jäi erityisesti ne tarinat, joissa oli viimeisiillään raskaana olevia naisia pakkoabortoitu ties mitä lupauksia vastaan, jotka eivät koskaan toteutuneet. Itku tuli usean tarinan kohdalla, ja varsinkin kun tietää, että tässä kirjassa esiteltiin vain 10 tarinaa. Kiinassa miljoonia vastaavia tarinoita tuolta yhden lapsen politiikan ajalta. Kyllä, suosittelen lukemaan läpi. 

Arvostelu: ★★★★★

perjantai 27. tammikuuta 2017

Vuoden 2016 Blogistanian parhaat - ääneni



Tänään on kirjabloggaajien aika äänestää viime vuoden parhaat kirjat perinteisessä Blogistanian äänestyksessä. Ensimmäistä kertaa rohkenen itse mukaan myös äänestämään, joten tässä ääneni!

Finlandia
1. Minna Rytisalo: Lempi 3p.
2. Laura Lähteenmäki: Korkea aika 2p.
3. Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi 1p.

Globalia
1. Jojo Moyes: Jos olisit tässä 3p.

Kuopus
1. Anneli Kanto: Perttu Virtanen ja varkaus 3p.


Ääniä antaessa huomasin, että olen aika vähän lukenut ns. uusia kirjoja - äänestystä varten kun pitää olla vuonna 2016 julkaistu kirja ja siitä vielä olla blogannut itse. Niinpä tällä kertaa oma panokseni jää hieman pienemmäksi, mutta jokainen ääni on tärkeä!

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma


Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Otava, 2016 (e-kirja)

"Mitä tapahtui Berliinissä yli 20 vuotta sitten? 

Väkevä romaani äidistä joka on tehnyt peruuttamattoman virheen, isästä joka ei löydä tietä ulos surustaan ja tyttärestä jolle muistaminen on liian kipeää.Teatterikorkeakoulusta valmistunut Aurelia on saman ikäinen kuin vapaa Eurooppa: hän on syntynyt Berliinin muurin murtumisen päivänä. Nyt Aurelia on läpimurtonsa kynnyksellä, kun kulttiohjaaja on kutsunut hänet näytelmänsä päärooliin.

Samaan aikaan Aurelian isä makaa sairaalassa puhumattomana. Äidin toistuviin soittoihin Aurelia ei suostu vastaamaan. Mitä isä ehti kertoa ennen sairauskohtaustaan? Ja kuka kulkee Aurelian kannoilla ja tietää kaikesta enemmän kuin hän itse?"

Olen viihtynyt Pulkkisen romaanien parissa keskimääräisesti hyvin. Totta oli upea, samoin esikoisteos Raja. Vieras jäi itselle hieman etäiseksi, vaikka olisin halunnut kirjasta kovin tykätä. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän taas oli omassa genressään oikein oiva. Tälle uusimmalle teokselle ei itsellä ollut suuria odotuksia. Kirjan takakansi tosin houkutteli kovin! Berliini on itselle yksi tärkeimmistä kaupungeista, ja nautin siitä kertovien kirjojen lukemisesta useimmiten. 

Alku kuitenkin tuntui tökkivältä. Ehkä itse teatterimaailma ei kuitenkaan ole tällaiselle insinöörimielelle helposti lähestyttävä, kaikki nuo eläytymiset ja näyttelemisen erilaiset tekniikat. Lisäksi Aurelia tuntui lapselliselta, epäaidolta. Ärsytti ehkä jopa lukea kirjaa, kun tuntui, ettei sillä olekaan itselle mitään annettavaa. Onneksi Aurelian äidin kertomat osuudet kirjasta kuljettivat tarinaa paremmin eteenpäin, samoin teatteriohjaajan muistot. Niitä oikeastaan odotti ja niiden voimin päätin vaan tahkoa kirjaa eteenpäin. Onneksi jatkoin!

Jossain puolessa välissä kirjaa aloin kuitenkin pikkuhiljaa syttyä myös Aurelialle ja sille kokonaisuudelle, jota kirjalla oli tarjottavana. Loppua kohden kirja paranikin huimaa vauhtia ja taisin viimeisen kolmanneksen ahmia lähes kerrallaan. Pulkkinen osasi todella salakavalasti koukuttaa lukijansa hitaasti mutta varmasti tarinan verkkoon. Kirjan loputtua ihmettelin, olinko tosiaan miettinyt kirjan kesken jättämistä. Ja aloin samalla selaamaan matkoja Berliiniin.. 

Arvostelu: ★★★★

lauantai 14. tammikuuta 2017

Annamari Marttinen: Törmäys



Annamari Marttinen: Törmäys
Tammi, 2016

"Yksi sekunti voi muuttaa koko elämän.

Rakastettunsa luo kiireellä ajava Aamu vilkuilee ratissa kännykkäänsä eikä huomaa Miroa ja Nadjaa, jotka lähestyvät pyörällä risteystä. Onnettomuus on kuin pommi, jonka sirpaleet tekevät tuhoa kaikkialla minne lentävät.

Vanhat asetelmat rikkoutuvat ja etsivät uutta järjestystä. Ihmissuhteet määrittyvät uudelleen. Mitä tapahtuu Nadjan vanhempien suhteelle, sen säröille, jotka olivat olemassa jo ennen traagisia tapahtumia? Mistä pahoin loukkaantunut Miro löytää syyn jatkaa elämää? Miten Aamu selviää musertavasta syyllisyydestä? Entä mitä tapahtuu ohikulkijalle, joka on sattumalta osunut onnettomuuspaikalle? "

Annamari Marttinen Törmäys on kirja, joka mielestäni jäänyt aivan liian vähälle huomiolle kirjablogeissa. Luin itse kirjan nyt tammikuun alussa, sillä aiheena se kiinnosti itseä ja muutaman hyvän arvion olin siitä lukenut. 

Törmäys alkaa erään päivän aamusta, seuraten muutamia henkilöitä ja heidän elämäänsä. Neljän jälkeen iltapäivällä tapahtuu törmäys, ja kaikki hajoaa. Tarina seuraa erittäin intensiivisesti näitä törmäyksessä jollain tavalla osallisena olevia henkilöitä aina eräisiin hautajaisiin asti. Marttinen on osannut loistavasti kuroa tarinan kasaan. Pidin todella paljon siitä, miten eri tyyppiset eri hahmot olivat ja kertoja muuttui hahmon mukaan. 

Hieman ihmettelin kyllä sitä, että minkäänlaista kriisiapua ei annettu oikeastaan kenellekään kirjassa. Muuten kirja olisikin ollut oikein todentuntuinen ja mahdollinen, mutta haluan kuvitella, että Suomessa saisi kriisiapua, jos kohtaisi kirjan henkilöitä kohtaava tilanne. Kirja sai kyllä tunteet pintaan ja miettimään muunmuuassa omaa ajokäyttäytymistä ratissa!

★★★★

torstai 12. tammikuuta 2017

Salla Simukka: Lumikki-trilogia



Salla Simukka: Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi ja Musta kuin Eebenpuu
Tammi, 2013-2014 (kuunneltu äänikirjoina)

"Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään. 
Trilleri joka pitää otteessaan kuin hyytävin pakkanen.

Punainen kuin veri aloittaa Lumikki Anderssonista kertovan jännitystrilogian, jonka muut osat ovat Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu."

Salla Simukan Lumikki-trilogia on kirjasarja, jonka lukemista olin arponut jo pitkään. Viime kesänä sitten viimein sain aloitettua kirjojen läpikäymisen (kiitos BookBeatin sovellus, jossa äänikirjana nämä!) ja viimeinen kirja tuli nyt tammikuun alkupuolella kuunneltua loppuun. Kirjasarja on nuorille suunnattu jännitystrilogia, jonka päähenkilönä on lukioikäinen Lumikki Andersson-niminen tyttö. Lumikki ajautuu tilanteista toisiin niin kotonaan Tampereella kuin Prahassa kesälomareissullaan.

Pidin todella paljon ensimmäisestä kirjasta. Lumikki, Lumikin tausta ja tarina veivät mukanaan. Tarinassa raotettiin vähän Lumikin historiaa, mutta ei paljastettu mitenkään kaikkea. Toisessa osassa seikkailtiin Prahassa (joka oli muuten todella kauniisti kuvattu, melkein aloin selaamaan itsekin matkoja sinne!) mutta jonkinverran tuntui, että tarinassa alkoi olla toistoa. Ei juonenkäänteissä, ne oli edelleen todella toimivia mutta sellaista täytetekstiä, jossa toistettiin samoja asioita useaan otteeseen Lumikin historiaan viitaten.

Kolmannen kirjan aloitin kuitenkin, sillä halusin tietää Lumikin tarinan! Simukka sen verran houkuttelevasti oli sen kirjoittanut, että aikamoisia koukkuja kirjojen väliin jäi. Jätin kuitenkin alkusyksystä kolmannen kirjan kesken, sillä se tuntui todella köykäiseltä ja paikallaan junnaavalta verrattuna edellisiin. En osaa kuitenkaan täysin "jättää kesken" joten tammikuun alussa kuuntelin kirjan loppuun. Juoni parani, mutta jotenkin tämä kirjoista tuntui eniten keskeneräiseltä, puolitiehen jääneeltä. Tarinasta kun olisi saanut vaikka mitä irti! Avaimesta ja sen tarinasta, vanhempien suhteesta, Lumikin historiasta. Myös lukiolaisten tekemä näytelmä kuulosti siltä, että olisin sitä halunnut enemmän avattavaksi ja mukaan tarinaan - nyt se tuntui jäävänä vähän varjoon ja Lumikin omat, yhtä kehää kiertävät ajatukset veivät hieman liikaa tilaa tarinalta.

Nämä ovat kuitenkin nuorille suunnattuja ja varmasti teini-ikäiset voivat näistä nauttia eri tavalla, kun paljon muuta lukenut yli kolmekymppinen nainen. Suosittelen silti tutustumaan kirjoihin, ihan jo vaikka sen takia, että kirjoista on tehty Hollywoodiin leffasopimus!

Arvostelu: ★★★

lauantai 7. tammikuuta 2017

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista



Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerrus, 2016

"Arkkitehti haistaa laudankappaletta, haistaa syvään, sillä siitä alkaa hänen kuvitelmansa purkaminen.

Syksy 1816. Helsingin uudelleenrakennuskomitea on valinnut saksalaisen Johan Carl Ludvig Engelin arkkitehdikseen, ja hän on muuttanut perheineen kaupunkiin, joka on ”harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, itämeren löytämätön helmi, enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta”. 

Vain kuusi vuotta, sanon Charlottelle. Onko arkkitehtia, joka kieltäytyisi kokonaisen kaupungin rakentamisesta, vaikka se nousisikin näin pimeään, kylmään ja syrjäiseen paikkaan?"

Pääsin näin tammikuun alussa tämän viime vuoden Finlandia-voittajan pariin. Ja se tuntuikin hyvältä ajankohdalta. Engelin Helsinki on kylmä, viimainen, pakkanen, tuulinen sekä luminen. Sellainen tuo sää on nyt muutaman päivän täällä pääkaupunkiseudulla ollutkin, joten Engelin ajatuksiin pystyi todella hyvin uppoutumaan. Tunsin suorastaan viiman nenässäni, palelevat posket, lumituiskun takin alla kirjaa lukiessani.

Viime vuonna olin vielä sitä mieltä, että tämä kirja ei välttämättä ole minun palani kakkua. Oikeastaan kaikki sen osa-alueet olivat itselleni vähän noh, luotaantyöntäviä. Päiväkirjamaisuus, 1800-luku, historiaan perustuva, ajatusten virtaa, runollista tekstiä. Kuvittelen tuntevani oman kirjamakuni ja olin ehdottomasti sitä mieltä, että tämä ei siihen kuulu. Miten väärässä olin!

Kirja imaisi minut mukaansa samantien. En malttanut laskea sitä (eli iPadiani, luin e-kirjana taas) käsistäni lainkaan. Ajattelin koko ajan, että "vielä yksi merkintä.." Engelin yöpäiväkirjan merkinnät olivat lyhyitä ja huomaamatta niitä tuli luettua koko ajan ajatuksella, yksi vielä. Rakastin Helsingin rakentamisen pohdintaa! Olen itse taustaltani rakennusinsinööri, ja vaikka talonrakennus ei ole se minun oma alani, uppouduin Engelin suunnittelun maailmaan. Jouduin googlettamaan pitkin kirjaa niitä rakennuksia, joiden suunnittelusta hän puhui ja ihastelin tuota kauneutta. Rakastan vanhoja rakennuksia!

Kirja oli mielestäni nopealukuinen, vaikka sitä jäi matkalla hieman makustelemaan. Sivumäärältään se on vain vähän yli 200 sivua. Pidin myös paljon Engelin siviilielämän pohdinnoista, mutta kyllä itselleni suuremmaksi suosikiksi nousi hänen uransa kaupunginarkkitehtina ja intendentinkonttorin johtajana.

Arvostelu: ★★★★★

torstai 5. tammikuuta 2017

Helmet-lukuhaaste 2017


Joku on saattanut bongata jo blogin yläreunasta linkin Helmet-lukuhaaste 2017-välilehdelle. Päätin tänä vuonna lähteä mukaan haasteeseen, sillä viime vuonna jo sain suoritettua haastetta pitkälti yli puolen välin. Nyt yritän saada haasteen voitettua kokonaan, sillä teemat ovat paljon itselle läheisempiä kuin viime vuoden!

Helmet-lukuhaaste kokoaa siis 50 kohdan listan, joista jokaiseen pitäisi lukea kirja (ilmeisesti epävirallisissa säännöissä voi myös yhdellä kirjalla kuitata useammankin kohdan). Tänä vuonna listan eri kohtien rajat ovat aika häilyviä, joka omallaan voi innostaa lukemaankin enemmän. Ainakin itse hyppään nyt tähän kelkkaan mukaan! :)

Useat kirjastot ovat ottaneet tästä haasteesta kanssa kopin ja Helmet-lukuhaaste-facebookryhmässä onkin näkynyt, kuinka kirjastoissa on kaiveltu eri kohtiin sopivia teoksia esille asiakkaiden inspiroimiseksi. Miten hieno ajatus!

Helmet-lukuhaaste 2017
1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
3. Suomalainen klassikkokirja
4. Kirja lisää hyvinvointiasi
5. Kirjassa liikutaan luonnossa
6. Kirjassa on monta kertojaa
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
8. Suomen historiasta kertova kirja
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
13. Kirja "kertoo sinusta"
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
19. Yhdenpäivänromaani
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
21. Sankaritarina
22. Kuvitettu kirja
23. Käännöskirja
24. Kirjassa selvitetään rikos
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole
26. Sukutarina
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia
30. Kirjan nimessä on tunne
31. Fantasiakirja
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta
33. Kirja kertoo Intiasta
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
35. Kirjan nimessä on erisnimi
36. Elämäkerta tai muistelmateos
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
38. Kirjassa mennään naimisiin
39. Ikääntymisestä kertova kirja
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
41. Kirjan kannessa on eläin
42. Esikoisteos
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
49. Vuoden 2017 uutuuskirja
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään


Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään
Atena, 2016

"Talvi on pitkä ja pimeä, ylivoimainen. Tänä talvena kylmä on Kertulle liikaa. Hän varustautuu synkkään vuodenaikaan unikkovihkolla, johon suunnittelee salaa itsemurhapäiväänsä. Sitten kun perhe ei ole kotona. Sitten kun on sopiva päivä.Kerttu on pärjääjä. Hänellä on mies, kaksi lasta, opettajan työ ja unelmiensa talo, mutta. Sitten on se mutta. Mikä alkoi viirata elämän vinoon, mikä saa ympyröimään päivämääriä kolmesta kalenterista, mitä tapahtui kun hän oli pieni, mitä tapahtui viime syksynä?

Psykologisesti rikkaasta aineistosta ammentava Katri Rauanjoki tarttuu romaanissaan nykyelämän armottomiin vaatimuksiin, työelämän seksuaaliseen häirintään, parisuhde- ja perheongelmiin sekä riittämättömyyden tuntoihin. "

Jotkut kirjat ovat sellaisia, että ne osuvat todella lähelle. Niitä ei uskalla sen takia lukea loppuun välttämättä, tai ainakin himmailee lukemisen kanssa. Pelkää, että lukee oman tarinansa kirjan sivuilta, ja mitä jos loppu ei miellytäkään?

Aloitin Katri Rauanjoen Jonain keväänä herään-kirjaa viime kesänä jo, aika pian sen jälkeen kun olin lukenut Pauliina Vanhatalon samaa aihepiiriä käsittelevän Keskivaikean vuoden. Vanhatalon kirja oli huikea, koskettava, ihana. Mutta Rauanjoki pääsi nopeasti yhden tuuman pintaa syvemmälle ja pelästyin. Jätin kirjan kesken 50 sivun jälkeen ja nyt vasta joululomalla, kun omat työelämän demonini alkavat jäädä taustalle, uskalsin lukea kirjan loppuun.

Onneksi luin. Keskivaikeaan masennukseen, johon saa apua kunnolla, soveltuu ehkä sama ajatus kuin pikkulapsiarkeen: tunnit ovat pitkiä, mutta kuukaudet lyhyitä. Uusi kevät, syksy, kesä tulee aina. Luin Helsingin Sanomista kirjasta kertovan artikkelin, ja nyökkäilin vain menemään Rauanjoen ajatuksille.  Menemättä liian syvälle omaan elämään voin vain todeta, että tämän kirjan lukeminen auttoi itseä myös hahmottamaan omia ajatuksia, vaikka pientä miinusta voisin antaa siitä, että turhaan oli alun eräs tapahtuma kirjaan ängetty lisäksi. Ilman sitäkin olisi teos ollut oikein upea!

Arvostelu: ★★★★★

tiistai 3. tammikuuta 2017

Joulukuun luetut


Miten se tuntuu joka vuosi, että marraskuu jatkuu ja jatkuu, mutta joulukuu taas menee ohi sellaista vauhtia, että heikompia heikottaa? Sillä niin joulukuukin meni jo ohi, ja ollaan jo reippaasti tammikuun puolella, kun ehdin ajatella edes, mitä tuli luettua. 

Ainakin sain yhtä kurssia lukuunottamatta koulun kurssit suoritettua. Olen tästä oikeastaan erityisen ylpeä, opinnot kun olen suorittanut tässä työn ohella ja silti kasaan tuli 25 opintopistettä (viimeiset 5 op tulee tässä tammikuussa, kunhan palautan ennen 15. päivä luentopäiväkirjan). Olen viihtynyt todella hyvin kirjallisuuden ja suomen kielen opintojen parissa, vaikka ne ovatkin todella kaukana omasta ammatistani tällä hetkellä. Sen takia ehkä niiden parissa viihdyn - pako siitä puurtavasta arjesta? 

Kirjoja ehdin lukea yllättävän vähän, mutta taisin tahkota kyllä tuon Jalosen Kirkkauden kanssa niin pitkään, että se vei vaan aikaa. 

yhteensä 1060 sivua 

Luin kaikki kirjat e-kirjoina, lisäksi sain kuunneltua melkein loppuun viimeisen osan Salla Simukan Lumikki-trilogiasta. Tämä kuitenkin jäi loppuunkuunneltavaksi tämän vuoden puolelle, joten taidan koko trilogian kerralla blogata tässä tammikuun alkupäivinä. 

Yllättäen en englanniksi lukenut mitään, vaikka tuntuu, että luen/kuuntelen usein englanniksi. Aloitin yhtä ruotsin kielistä kirjaa, mutta se saattaa kyllä jäädä kesken. Ruotsi ei suju niin hyvin, että tuohon voisin sen vaatimalla tavalla keskittyä. 

Joulukuu oli tällainen lukukuukausi. Taidan vielä erikseen käydä koko vuoden suosikit läpi, ne sitten eri postaukseen. Uuteen vuoteen ja lukukuukauteen uudella innolla! :)