Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkinen: Vieras
Otava, 2012

"Seurakuntapastorina työskentelevä Maria jättää elämänsä ja matkustaa New Yorkiin. Vastuuntunto ja paontarve käyvät hänessä kiihkeää vuoropuhelua. Maria tutustuu naiseen, joka avaa hänelle oven tanssin maailmaan. Askel askeleelta hän uskaltaa pohtia mistä oikeastaan on kotoisin, pohjoisen pikkupitäjästäkö, jonka ahtaan uskonnollinen ilmapiiri oli tehdä hänet näkymättömäksi, vaiko jostain kauempaa.

Lopulta Maria myös suostuu kääntämään katseensa sisimpäänsä. Mitä salaisuutta hän on kantanut mukanaan valtameren yli? Mitä pahaa tapahtui pienelle tytölle, joka yritti tehdä kotinsa Suomeen, tytölle jonka muumipäiväkirjaa Maria kantaa mukanaan?

Romaanissa on tanssin levoton rytmi ja aamuyöllä palaavien muistojen tiheys. Riikka Pulkkinen käsittelee vierautta, uskontoa ja ruumiillisuutta yhtä aikaa älyllä ja kaikin aistein."

Odotin tätä kirjaa todella, todella paljon. Olen nauttinut jokaisesta aiemmasta Pulkkisen romaanista, ja takakansitekstin perusteella (teologia, New York, oman itsensä pohdinta) tämä vaikutti juuri itseä kiinnostavalta teokselta. Valitettavasti kuitenkin sain pettyä, ja pahasti.

Kirja oli täysin erilaisella tyylillä kirjoitettu kuin Pulkkisen aiemmat. Liikaa tajunnanvirtaa, runoutta, hämärtyviä rajoja. Tarina itsessään miellytti ja olisin kaivannut enemmän Marian entisestä elämästä kertovia kohtauksia. Nuoruudesta, pappina kasvamisesta. Lisäksi ärsytti useasti miten isona osana kirjaa pidettiin pienen tytön tarinaa mutta miten vähän sille annettiin kuitenkaan tilaa. 

Erilaista Pulkkista, mutta ei kyllä parempaa. Harmittaa. 

Arvostelu: ★★

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Gummerrus, 2013

"Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan.

Heti kun käsi löytää käden, Vilja ja Aleksi näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.

9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti.

Taivaslaulussa konkreettiset yksityiskohdat avaavat lukijalle näkymän lestadiolaisyhteisön elämään. Suviseurat ovat hakkeentuoksua, keinuvia lautapenkkejä, pitsaa, punaista jaffaa ja Jumalan sanaa. Runollinen kieli kohottaa Taivaslaulun toiselle tasolle, yksityiskohdista rakentuu poikkeuksellisen kaunis kaunokirjallinen teos. Kuvat ihmisen sisimmälle löytyvät luonnosta: Väsyneen äidin nokasta kohoaa huuto, siipisulat kohisevat selässä, on avattava turvavyö, jotta ne mahtuvat kasvamaan.

Taivaslaulu on rakkausromaani, jonka tarina ja kuvat poikkeavat nykykirjallisuuden valtavirrasta. Teoksella on vahva eettinen sanoma. Se on viimeiseen asti elämän puolella."

Tämän vuoden luetuista kirjoista koskettavin. Tunnistin Viljan ajatuksista todella monta, vaikka samanlaista taustaa minulla ja Viljalla ei olekaan uskonnon parissa. Itse olen ihan "peruskristitty", joka käy kirkossa ristiäisissä ja rippijuhlissa. Mutta ajatukset lapsista, äitinä olona, lasten kanssa kotona. Oma kroppa ei ole oma kroppa, miten tahtoisi jaksaa lasten kanssa tehdä vaikka mitä mutta seinät kaatuvat päälle. 

Koin paljon ahdistusta kirjaa lukiessa, mutta samaan aikaan myös onnea. Vilja oli löytänyt rinnalleen sen täydellisen puolison, joka ymmärsi perheen parhaan vaikka se pahalta tuntuikin. Upea kuvaus. Rakastin kielellä leikittelyä ja Viljan mielen syvimpien syvyyksien kuvauksia. Kaivaukset-osuus oli todella osuva kuvaus. 

Arvostelu: ★★★★