tiistai 30. huhtikuuta 2013

Sofi Oksanen: Baby Jane


Sofi Oksanen: Baby Jane
Silberfeldt, 2011

"Baby Jane on moderni versio Bette Davis -elokuvasta What Ever Happened to Baby Jane?, piinaava kolmiodraama ihmisistä, jotka ovat ajautuneet yhteiskunnan turvaverkkojen ulkopuolelle ja yrittävät selviytyä kapeaksi käyneestä elämästään välillä epätoivoisin ratkaisuin. Toisin kuin Oksasen muut tähän mennessä ilmestyneet romaanit se sijoittuu vuosien 1995-2002 Helsinkiin ja Kallio-miljööseen, Helsinginkadun Alkon, mielenterveystoimiston ja seksikauppojen kartoittamille kaduille. Romaani on taattua Oksasta: trillerimäisiä äänteitä, kielen kauneutta. Baby Jane sai Ruotsissa suositun Bokhora-blogin huokaisemaan: "Mutta eivätkö kaikkein kauneimmat rakkaustarinat ole aina onnettomia?""

Baby Jane on toinen Oksasen kirja, jonka olen lukenut. Puhdistuksen luin muutama vuosi sitten (tainoh, kuuntelin äänikirjana työmatkoilla). Siihen verrattuna Baby Jane oli huomattavasti kevyempää luettavaa, vaikka käsitteleekin aika rankkoja aiheita. Mielenterveysongelmia, niiden hoitoa (tai hoitamatta jättämistä), parisuhdeväkivaltaa. Ote kirjassa on kuitenkin niin kevyt, että lyhyehkön kirjan saa kahlattua aika nopeasti läpi ilman suurempia ponnisteluita.

Kaikkein ahdistavin kirjassa oli kuitenkin pikku hiljaa paljastuva Pikin paniikkihäiriö, ja se, kuinka toinen näännytetään nälkään sitä hyväksikäyttäen. Kuinka riippuvainen toinen voi olla muiden avusta, ja silti ei viitsi, kehtaa, halua pyytää apua. Kun "kyllä mä pärjään"-mentaliteetilla mennään. Teki mieli ravistella kirjassa nimettömäksi jäänyttä minäkertojaa, että ryhdistäytyisi hän edes vähän ja koettaisi väkisin puuttua Pikin asioihin, kun kerran minäkertoja oli kuitenkin paremmassa kunnossa. Mutta eihän se niin helppoa ole, masennuksesta ei pääse yli eikä ympäri pelkällä "ryhdistäydy!"-käskyllä. 

Baby Jane oli rankkuudestaan huolimatta oikein mukava välipalakirja isompien kirjojen välissä. Raju, mutta silti kevyt. 

Arvostelu: 

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Sue Grafton: Q niin kuin Quinn


Sue Grafton: Q niin kuin Quinn
Bool Studio, 2003

"Hän on "Jane Doe", nuori tuntematon nainen jonka ruumis löytyy hylätystä kaivoksesta. Santa Teresan poliisit yrittävät selittää naisen henkilöllisyyden, mutta heillä ei ole juurikaan onnea matkassa. Murhaa ei selvitetä koskaan.

Kahdeksantoista vuotta myöhemmin kaksi vanhaa Santa Teresan poliisia miettii vieläkin, kuka nuori nainen oli. Uransa ehtoopuolella heillä on vielä yksi mahdollisuus selvittää tapaus, mutta rasittavasta jalkatyöstä selvitäkseen heidän on palkattava apulainen. Kinsey Millhone lupautuu auttamaan kaksikkoa tutkimuksissa, mutta johtolankojen perässä juostessaan joutuu itsekin hengenvaaraan sillä kukaan ei osaa aavistaa, että murhaaja iskee kaikkien näiden vuosien jälkeen uudelleen... uudelleen... ja uudelleen... Kinsey on joutunut elämänsä pahimmalle keikalle."

Kolmas Kinsey-kirja melkein putkeen, ja näistä (O, P ja Q) ehdottomasti paras. P:n kohdalla mietin jo, että nytkö on Graftonilla hävinnyt ote tarinoihin P:n ollessa jotenkin niin sekava ja jääden totaalisesti kesken, mutta Q kyllä yllätti positiivisesti. Tarina oli selkeästi normaalia pidempi, mutta pysyi loistavasti kasassa. Ahmin tämänkin melkein yhdeltä lukemalta, ja kirja oli kuitenkin muutaman sata sivua pitkä.

Pitkästä aikaa oli mukana myös epilogi, joita alkupään aakkoskirjoissa on ollut silloin tällöin. Tähänkin kirjaan se sopi aivan loistavasti, Grafton sai siinä solmittua viimeisetkin avoimet solmut ja tällä kertaa jäi olo, että koko juttu on selvitetty ja ratkaistu. Nautin myös siitä, että tapahtumat tapahtuivat muualla kuin kuvitteellisessa Santa Teresan-kaupungissa, maisemanvaihdos teki hyvää tässä vaiheessa.

Kirjassa avautuu myös Kinseyn historiasta entistä enemmän. Millaiset hänen vanhempansa oli, minkälaisia sukulaisia Kinseyllä onkaan. Tämä kirja toimi ehdottomasti!

Arvostelu: 

torstai 25. huhtikuuta 2013

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja


Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
WSOY, 2010

"Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa moottoritietä, koska ”routavaurio on luontainen nopeusrajoitus”. Jouluna kinkun sijaan tarjottu kalkkuna pahoittaa mielen perin pohjin. "

Viimein sain aikaiseksi lukea Mielensäpahoittajan, jonka lähes kaikki muut tuntuvat olevan lukeneen jo aikapäiviä sitten. En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa kirjalta, mutta en ainakaan sitä mitä sain. Yhden illan hervotonta kikattelua ja lopussa herkistymistä. 

Kirja koostuu muutamasta kymmenestä lyhyestä novellista, joissa jokainen käsittelee yhtä aihetta, joka on pahoittanut päähenkilön mielen. Aiheet menevät laidasta laitaan rintaruokinnasta jonottamiseen sekä lumen satamisesta kalkkunan syöntiin. Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä monesta asiasta, mutta yllättävän monesta aiheesta päädyin päähenkilön tavoin pohtimaan, miksi asiat tehdä niin monimutkaisesti nykyään - toisin kuin ennen kun hiihdettiin kaikki matkat ja omassa maassa kasvatettiin perunat, joilla selvittiin koko vuosi. 

Kyrön huumori on samaan aikaan lämmintä ja aitoa, jonka taka kirjaa ei voinut jättää kesken. Silti kirjassa käsiteltiin myös vakavempiakin aiheita huumorin varjolla. Vanhusten erakoituminen, sukupolvien välinen kuilu.  Kirja kannattaa lukea melkein yhdellä lukaisulla, sillä luvut ovat erittäin lyhyitä ja itsestä tuntui alkuun, etten pääse oikein tarinaan mukaan (tainoh, alkuun tuntui, ettei eteenpäin vievää tarinaa ole edes).

Arvostelu: 

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Sue Grafton: P niin kuin petos


Sue Grafton: P niinkuin petos
Loisto, 2002

"Yksityisen hoitokodin hallintojohtaja Dowan Purcellin elämä vaikuttaa olevan kaikin puolin kunnossa, kunnes julkisivu särkyy. Yksityisetsivä Kinsey Millhonen ovelle ilmestyy Dowann entinen vaimo: mies on hävinnyt kuin savuna ilmaan...

Vastahakoisesti Kinsey ryhtyy tutkimaan kummallista juttua ja etsimään kadonnutta miestä. Miksi hänen puoleensa kääntyy ex-vaimo eikä nykyinen, stripparina ennen elantonsa hankkinut nuori blondi? Lisää kysymysmerkkejä ilmaantuu kun hoitokodin tileistä löytyy epäselvyyksiä, jopa suoranaisia kavalluksia epäillään...

Kinsey on kiperän jutun edessä ja on menettää henkikultansa totuutta etsiessään."

Pakko sanoa, että rakastan Kinseyn tapaa tutkia juttuja: haastattelut, taustatutkimukset ja kaiken kirjaaminen merkintäkortteihin! Miten mainiota. Aakkosdekkarikirja, joka tosin jätti lopulta kuitenkin olon hieman hölmistyneeksi. Juonta kasattiin pitkään, ja syyllinen selvisi vasta aivan viimeisillä sivuilla, mutta mitään muuta kuten esimerkiksi järkevää motiivia ei sitten selvinnytkään. Olo oli hieman häkeltynyt, että tässäkö tämä oli?

Sivujuonena ollut uuden toimistotilan vuokraus tuntui hieman turhalta ja vei tilaa tilaa pääjuonelta. Ehkä sen takia tuntui, että kirjassa raapaistiin vähän sitä sun tätä ja lopputulos oli mitä oli. Ehdottomasti ei Graftonin parhaita.

Arvostelu: 

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Sue Grafton: O niin kuin oikeus


Sue Grafton: O niin kuin oikeus
Book Studio, 2000

"Amerikan kuuluisin - ja luetuin - yksityisetsivä Kinsey Millhone on ollut naimisissa, niin kuin hänen vannoutuneet ystävänsä tietävät. Tähän asti ex-aviomiehen henkilöllisyys ja taustat on pidetty visusti salassa - mutta 15. "aakkodekkari" nostaa esiripun. Kinseyn entinen siippa on myös entinen poliisi - ja makaa tällä hetkellä sairaalassa koomassa. Hänet on piesty pahasti eikä toipumisesta anneta toivoa. Kinsey haluaa saada syyllisen selville - jos ei muuten niin entisten aikojen takia. Taustalta paljastuu Vietnamin sodan aikaisia veritekoja, uskottomuutta, poliittista kähmintää... ja uskomaton mutta silti uskottavalta vaikuttava lavastus...miltei täydellinen."

Muutama vuosi on kulunut siitä, kun viimeksi olen kuuluisan aakkosdekkarisarjan parissa viettänyt aikaa. Silti Graftonin dekkarit ja Kinsey Millhonen seikkailut uppoavat minuun älyttömän hyvin edelleen. Rakastan sitä, että kirjailija kirjoittaa kirjat "oikeassa ajassa" eikä pompi vuosia eteenpäin. O niin kuin oikeus tapahtuu vuonna 1986. 

Kirjassa valoitetaan viimein aavistuksen enemmän Kinseyn ensimmäistä avioliittoa, jota aiemmissa kirjoissa on sivuttu vain muutamilla lauseilla. Samalla se raottaa hieman enemmän Kinseyn omia motiiveja ja elämää. Loppua kohden vauhti kiihtyi, mutta Grafton sai hyvin paketin kasaan. Lähes täydellistä hömppädekkarikamaa, jonka ahmaisee nopeasti. 

Arvostelu: 

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Mikko Rimminen: Nenäpäivä


Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Teos, 2010

"Paljon emme tiedä, mutta jollain taalla Irman elämä on liikahtanut sijoiltaan. Ihmisseuran kaipuussaan hän ajautuu soittelemaan ovikelloja sekä omassa naapurustossaan Hakaniemessä että Keravalla, jonne hän sattumalta päätyy.

Koska ihmisten ovikelloja ei voi soitella ilman sytä, keksii Irma peitetarinaksi olevansa taloustutkimuksen kyselytutkija. Viikkojen galluptöiden jälkeen alkavat jotkut keravalaiset epäillä Irman ammatillista aitoutta ja soittavat poliisille. Irma hätääntyy. Hän on sitä paitsi ehtinyt jo kovasti kiintyä haastateltaviinsa.

Irman on pakko palata paikalle, mutta kiinni jäämisen pelko alkaa käydä hetki hetkelät aiheellisemmaksi."


Lainasin kirjan ainoastaan sen saaman Finlandia-palkinnon takia - pitäähän sitä edes joskus lukea jokin Finlandia-palkittu kirja ja tästä tuntui olevan eniten sen laatuisia kommentteja, että kirja teki mieli lukea. Mutta mikä pettymys. Meinasin pitkästä aikaa jättää kirjan kesken. Rimmisen kirjoitustyyli ei vaan yksinkertaisesti uppoa minuun. Liikaa (paljon hehkutettua) kielellä kikkailua. Sekavaa, hämmentävää. Juoni jaksoi kuitenkin sen verran kantaa, että pääsin kirjassa yli puolen välin, jolloin totesin, että en varmasti luovuta.

Podin koko kirjan kamalaa myötähäpeää ilmeisesti keski-ikäisen Irman häsellyksestä. Miksi se teki noin, miksi se hölmöili, miten se ei tajua, osaa olla! Miten voi ihminen olla niin sekaisin, että tulee mieleen aloittaa edes tuntemattomien ovikellojen soittelu. Ja että sitä jatkaa, vaikka tulee negatiivisiakin kokemuksia oven avaajista. Onko sitä joskus vaan niin yksinäinen, että ne muutamatkin keskusteluyhteydet tuntemattomien kanssa jaksaa pitää pään pinnalla.

Loppu hieman tosin paransi fiilistä kirjasta, siellä vasta tuntui, että tarina alkoi kantamaan ja jaksaa lukea sitä kikkailuakin. Ainut sympaattinen hahmo kirjassa oli Virtanen, jolle toivoisi kaikkea hyvää.

Arvostelu: