Kate Morton: Talo järven rannalla

Kate Morton: Talo järven rannalla

Bazar, 2017 

kirjastolaina

"Kesäkuu 1933. Edevanen perheen idyllinen talo Cornwallissa on valmiina jokavuotista juhannusaaton juhlaa varten. Koko tila odottaa malttamattomana satoja vieraita saapuvaksi. Alice Edevane, kuusitoistavuotias kirjailijan alku, on erityisen innoissaan. Eikä vain siksi, että hänellä on vihdoin kunnon juonikehitelmä romaaniinsa, mutta koska hän on täydellisen rakastunut mieheen, johon ei pitäisi. Vaan kun kello lyö kaksitoista ja juhannusaaton ilotulitus alkaa, kaamea tragedia paljastuu. Edevanen perheen kuopus, Theo-vauva, on kadonnut.

Kesäkuu 2003. Lontoolainen rikostutkija Sadie Sparrow lähetetään pakkolomalle pahasti pieleen menneen rikostutkimuksen takia. Sadie vetäytyy rakkaan isoisänsä luo Cornwalliin, mutta löytää pian itsensä tuuliajolla, toimettomana. Kunnes eräänä päivänä hän löytää umpeenkasvaneen puutahran keskellä olevan hylätyn talon. Huhu kertoo, että kauan sitten talosta katosi poikavauva kuin tuhka tuuleen.Samaan aikaa tyylikkään Hampsteadin kodin ullakkohuoneessa kuuluisa kirjailija Alice Edevane jatkaa dekkareiden kirjoittamista. Hänen elämänsä on yhtä tarkkaan harkittua kuin bestsellerinsä. Kunnes eräs rikostutkija alkaa kysellä Edevanen perheen menneisyydestä. Alicen on vihdoin kohdattava monimutkainen salaisuuksien vyyhti, jota hän on yrittänyt koko elämänsä ajan paeta."

Olen lukenut kaikki Kate Mortonin kirjat, sitä mukaan kun niitä on suomennettu, ja nauttinut oikeastaan jokaisesta. Morton yhdistää taitavasti historiaa ja nykypäivää, useimmiten Iso-Britannian maaseudulla, historian aina saavuttaessa nykyisyys. Kirjoissa tuntuu järjestään olevan teemana se, että menneisyyttään ei voi paeta. Osassa teoksista tämä on toteutunut paremmin, osassa huonommin. Edellisestä kirjasta en niin välittänyt, mutta Talo järven rannalla veti minut mukaansa todella nopeasti!

Tiesin hieman, mitä odottaa eli koetin päästä tarinan edelle, mutta Morton onnistui pimittämään ratkaisun lähes loppuun asti. Päähenkilöinä kirjassa on siis kirjailija Alice Edevane, jonka lapsuudessa hänen pikkuveljensä on kadonnut. Alice syyttää itseään tästä tapahtumasta, mutta ei halua puhua asiasta kenenkään kanssa. Toisaalta Alicen ohella kirjassa seurataan lontoolaisen poliisin Sadie Sparrowin pakkolomaa, kun hän oli kiintynyt yhteen rikostutkintaansa liian paljon ja ylittänyt poliisin rajat. Sadie löytää Alicen vanhan talon metsän keskellä ja haluaa selvittää talon mysteerin.  

Tarinassa oli muutama pieni sivujuoni, jotka ärsyttivät hieman. Sadien vanha juttu (josta syystä oli pakkolomalla) nousi mielestäni liian isoon osaan tarinassa. Lisäksi ihan lopussa Morton ehkä vei loppuratkaisun yhtä pykälää liian pitkälle ja "liian nätiksi paketiksi". Kirja olisi toiminut hyvin ilman tätäkin loppuratkaisua - nyt se jätti vähän imelän maun, vaikka kirjasta kovin pidinkin. Suosittelen kirjaa silti, jos Mortonin tiiliskivet kiinnostavat!

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava, 2017

"Eräänä talvi-iltana 16-vuotiaan Visan mielen täyttää päihdyttävä ajatus: hänestä tulee taiteilija. Sivellin kädessään Visa näkee maailman kuin ensi kertaa. Piirustustunneilla Visa tutustuu melankoliseen Tapioon. Yhdessä pojat haaveilevat Chagallin luomista maailmoista ja eurooppalaisista kaupungeista. Tapion sisko, suloinen ja viisas Helmi, on kaikkea mitä Tapio ei ole: elämäniloinen ja itsevarma.

Visan mukana lukija pääsee kurkistamaan suomalaisiin ja italialaisiin taidepiireihin, aina viattomalta 50-luvulta politisoituneelle 70-luvulle. Mutta onko onnella aina kääntöpuoli, jokaisella positiivilla negatiivi?"

Edellisestä postauksesta alkaa olla jo ihan luvattoman pitkä aika. Syytän todella kiireistä aikataulua, jonka takia uppoan jonkinlaiseen takkuavaan suohon. En ehdi ajatella, lukea, rentoutua vapaa-ajalla vaan olen jostain syystä täysien työpäivien päälle onnistunut aikatauluttamaan kasan menoja. Menoja, joista nautin kyllä! Mutta kun ne ovat kaikki samassa aikajaksossa, alkaa jaksaminen kohta loppua. Seuraavan viikonlopun jälkeen pitäisi onneksi helpottaa.. Käynnissä on tosiaan täysipäiväsen työnteon rinnalla neljä avoimen kurssia, harrastustoiminnan aktiivisin kausi kokouksineen päivineen sekä lasten sairastelurumba.

Kaiken tämän jaarittelun alla haluan kuitenkin huikkaista, että elossa ollaan ja hitaasti mutta varmasti on myös muutamia kirjoja luettu. Näistä halusin nyt näin sunnuntaiaamun hetken rauhan antaessa aikaa blogata ensimmäsenä Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat-teoksesta, sillä se oli ihana! Henkäys rauhallisuutta, osin hiljaisuuttakin keskelle hektistä arkea. Sen äärellä pystyi rauhoittumaan, se vetäisi mukaan nauttimaan taiteesta (niin kirjallisuudesta kuin kuvataiteestakin) sekä elämään päähenkilönsä Visan mukana.

Olen ennenkin pitänyt Haahtelan teoksista, mutta tämä oli erilainen. Pidin siitä ehkä vielä enemmän. Olen koulun kurssilla tänä keväänä tutustunut myös taidehistoriaan, joten omista mielensopukoista löytyikin jo tietoa Visan ihannoimista Rembrandtin teoksista ja Van Goghista ja muista. Kirjassa oli jotenkin haikea tunnelma läpi kirjan - Visalla oli paljon ystäviä, mutta silti Visa tuntui yksinäiseltä. Lähimmäksi häntä pääsi itse taide. Rauhallisuus huokui kirjasta pitkin sivuja, ja se tuntui tähän elämäntilanteeseen juuri sopivalta.

Arvostelu: ★★★★

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerrus, 2016

"Arkkitehti haistaa laudankappaletta, haistaa syvään, sillä siitä alkaa hänen kuvitelmansa purkaminen.

Syksy 1816. Helsingin uudelleenrakennuskomitea on valinnut saksalaisen Johan Carl Ludvig Engelin arkkitehdikseen, ja hän on muuttanut perheineen kaupunkiin, joka on ”harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, itämeren löytämätön helmi, enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta”. 

Vain kuusi vuotta, sanon Charlottelle. Onko arkkitehtia, joka kieltäytyisi kokonaisen kaupungin rakentamisesta, vaikka se nousisikin näin pimeään, kylmään ja syrjäiseen paikkaan?"

Pääsin näin tammikuun alussa tämän viime vuoden Finlandia-voittajan pariin. Ja se tuntuikin hyvältä ajankohdalta. Engelin Helsinki on kylmä, viimainen, pakkanen, tuulinen sekä luminen. Sellainen tuo sää on nyt muutaman päivän täällä pääkaupunkiseudulla ollutkin, joten Engelin ajatuksiin pystyi todella hyvin uppoutumaan. Tunsin suorastaan viiman nenässäni, palelevat posket, lumituiskun takin alla kirjaa lukiessani.

Viime vuonna olin vielä sitä mieltä, että tämä kirja ei välttämättä ole minun palani kakkua. Oikeastaan kaikki sen osa-alueet olivat itselleni vähän noh, luotaantyöntäviä. Päiväkirjamaisuus, 1800-luku, historiaan perustuva, ajatusten virtaa, runollista tekstiä. Kuvittelen tuntevani oman kirjamakuni ja olin ehdottomasti sitä mieltä, että tämä ei siihen kuulu. Miten väärässä olin!

Kirja imaisi minut mukaansa samantien. En malttanut laskea sitä (eli iPadiani, luin e-kirjana taas) käsistäni lainkaan. Ajattelin koko ajan, että "vielä yksi merkintä.." Engelin yöpäiväkirjan merkinnät olivat lyhyitä ja huomaamatta niitä tuli luettua koko ajan ajatuksella, yksi vielä. Rakastin Helsingin rakentamisen pohdintaa! Olen itse taustaltani rakennusinsinööri, ja vaikka talonrakennus ei ole se minun oma alani, uppouduin Engelin suunnittelun maailmaan. Jouduin googlettamaan pitkin kirjaa niitä rakennuksia, joiden suunnittelusta hän puhui ja ihastelin tuota kauneutta. Rakastan vanhoja rakennuksia!

Kirja oli mielestäni nopealukuinen, vaikka sitä jäi matkalla hieman makustelemaan. Sivumäärältään se on vain vähän yli 200 sivua. Pidin myös paljon Engelin siviilielämän pohdinnoista, mutta kyllä itselleni suuremmaksi suosikiksi nousi hänen uransa kaupunginarkkitehtina ja intendentinkonttorin johtajana.

Arvostelu: ★★★★★

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
Karisto, 2013

"Chey Chan on määrätietoinen nainen, punakhmer, joka uskoo vallankumouksen välttämättömyyteen. Kauan eläköön Demokraattinen Kamputsea! Mutta vainoharhainen puolue Angkar kääntyy omiaan vastaan. Chan pidätetään ja viedään pahamaineiseen Tuol Slengin vankilaan ministerimiehensä ja poikavauvansa kanssa. Kaksi muuta lasta, Arun-poika ja Vannatytär, joutuvat leireille eroon vanhemmistaan. 

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Vanna on itse äiti ja vaimo. Arki kannattelee eteenpäin, mutta monen muun ikäisensä tavoin Vanna ei voi olla miettimättä, mitä isälle, äidille ja veljelle tapahtui 1970-luvun levottomina vuosina. Kun pelättyjä punakhmer-johtajia vihdoin aletaan vaatia oikeuden eteen, Vannan on tehtävä rohkea päätös: asettuako niitä vastaan, jotka kerran orjuuttivat koko kansakunnan?"

Olen aiemmin lukenut useampiakin Rannelan kirjoja, niin nuorten- kuin aikuistenkin. Ja minä pidän niistä! Läpi yön oli ensimmäinen Rannelalta lukemani kirja, ja sen jälkeen olen tutustunut Frauhun ja Taivaan tuuliin-teoksiin. Kaksi viimeistä odottaa tosin vielä bloggaamista, mutta tarkoitus nekin on jossain välissä blogiin tuoda.

Punaisten kyynelten talo tutustutti minut itselle uuteen aihepiiriin. En ollut tiennyt aiemmin Kambodzasta oikeastaan mitään. Lähinnä sen, että se sijaitsee Aasiassa. Aasia ja Aasian matkailu esimerkiksi eivät ole omia mielenkiinnon kohteita laisinkaan, joten sieltä suunnalta tunnistan ainoastaan maiden nimiä. Mutta eipä tuo tietämättömyys haitaksi ollut tätä kirjaa lukiessa. Nyt meinaan tiedän. Ja olen järkyttynyt.

Kirja kertoo Kambodzan vallankumousvuosista 1970-luvulla, suuresta Angkorista, kommunismista, sosialismista, äärivasemmistolaisuudesta. Kuinka poliittinen liike alkoi kääntyä itseään päin ja kaikkia epäiltiin. Jokainen oli aatteen vihollinen. Ihmisiä erotettiin perheistä, vietiin kuulusteltavaksi, pelloille töihin. Kirjan lopussa oli uutisartikkeleita (todellisia lehdistä), joissa mainitaan, että yli 2 miljoonaa ihmistä tapettiin vallankumouksen aikana. Järkyttävää!

Rannela onnistui alusta heti nappaamaan lukijan raakaan todellisuuteen mukaansa. Pidin kirjan ensimmäisestä osasta huomattavasti enemmän, sillä kun tarina siirtyi nykypäivään, lopahti myös jokin tekstissä. Tyyli muuttui myös täysin, ihan kun olisi yhdistetty kaksi eri tarinaa samaan kirjaan. Useampi sivu meni totutellessa loppuosan tyyliin, jossa oli kuitenkin ansiokkaasti kuvattu vuosikymmenten jälkeen selviytyneiden henkistä ja fyysistä taistelua traumoistaan. Jotain silti tuntui lopusta puuttuvan.

Arvostelu: ★★★

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella
Bazar Kustannus, 2016

"Taulu, joka merkitsee enemmän kuin elämä. Mysteeri, jonka ylle menneisyys on jo heittänyt verhonsa. Nainen, jonka kohtalo jäi arvoitukseksi.

Berliinissä asuva dokumenttiohjaaja Salome Virta ottaa yhteyttä suomalaiseen taidekeräilijään, jonka arvelee omistavan Albert Edelfeltin taulun Nainen parvekkeella. Nuoren dokumentaristin ja iäkkään taiteenrakastajan välille kehkeytyy vilkas kirjeenvaihto, sillä molemmilla on hyvin henkilökohtainen side tauluun. Dokumenttiprojektia edistääkseen Salome Virta matkustaa Pariisiin mutta saakin huomata, että ranskalaiseen Edelfelt-tutkijaan ja taulun taustoihin liittyy lukemattomia arvoituksia. Pian alkaa tapahtua outoja, vaarallisia asioita.

Pariisi keväällä 1884. Kaupungissa asuva kuuluisa suomalaismaalari Albert Edelfelt työstää maalausta, mutta hänen ajatuksensa ovat muualla, sillä äiti ja muu perhe ovat painostaneet häntä luopumaan elämänkumppanistaan ja mallistaan Virginiestä.

Nainen parvekkeella on henkeäsalpaava rikosromaani, joka yhdistelee kohtalon oikkuja ja ikävöi saavuttamatonta. Se pyrkii pääsemään menneisyyden salaverhon taakse, Pariisiin, kaupunkiin jonka valo paljastaa ja kätkee. Kuuluisa taulu saa pauloihinsa monet ihmiset, ja osalle heistä taulu saattaa olla elämää tärkeämpi. "

Tätä kirjaa aloittaessa en oikein tiennyt mitä odottaa: tylsää ja pitkästyttävää taidepläjäystä vai dekkaria vai jotain siltä väliltä. Niinkuin aiemmin totesin, olen Nuotion kirjoja vähän koettanut lukea mutta esimerkiksi edellinen häneltä lukemani teos Mutta minä rakastan sinua ei aivan vakuuttanut mukaansa tempaavudellaan. 

Onneksi annoin Nuotiolle (ja tässä tapauksessa Soiniselle myös) mahdollisuuden! Sillä Nainen parvekkeella oli yksi kesän parhaista kirjoista, mitä luin. Sen lisäksi, että kirjassa on aivan uskomattoman kaunis kansi (pääosin syy, miksi kirjan lainasin), oli kirja todella upea. Kirja koostui kirjeiden avulla eteenpäin kerrotusta tarinasta dokumenttiohjaaja Salomesta ja hänen tavoitteestaan tehdä dokumenttielokuva Edelfeltin maalauksesta Nainen parvekkeella. Kirjeet kulkevat suomalaisen taidekeräilijän ja Salome Virran välillä, ja kertovat molempien etenemisestä teoksen ja dokumentin suhteen. Kirjeiden välissä tulee takaumia 1800-luvulle itse taulun taustoihin. 

Loppua kohden meno kiihtyy ja loppuratkaisu oli itselle todella iso yllätys! Kirja oli todella mukaansa vetävä ja oikeastaan kiehtovakin - en ole aiemmin ihmeemmin välittänyt maalaustaiteesta, mutta tämän jälkeen googlettelin pitkään Edelfeltiä ja päätin jopa käydä Ateneumissa. Se reissu tosin on vielä toteuttamatta, mutta ei kadonneen mielenkiinnon vuoksi vaan vähissä olevan ajanvuoksi. Jos sen ottaisi tässä syksyllä tavoitteeksi kuitenkin?

Arvostelu: ★★★★

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Teos, 2012

"Eletään sotien jälkeistä aikaa, taistelut ovat loppuneet ja maassa rauha. Saarien muodostamalle paikkakunnalle voi saapua vain veneellä, jos onnistuu postinkuljettajan tai merivartijan läheisyydessä harsimaan reittinsä esiin kavalan saariston läpi. Ja sinne papinperhe haluaa asettua asumaan. He ovat täynnä uskoa tulevaan; pappilassa uhkutaan elämää, iloa ja välittämistä.

Kesällä alueen asukkaat rakentavat terveysasemaa, siltaa ja tulevaisuutta. Silakanpyytäjät tulevat Helsingin markkinoilta taskut omaisuutta pullollaan ja saarilla vallitsee kristillinen vieraanvaraisuus. Mutta talvella jää asettuu eri alueiden ja kirkkosaaren väleihin kuin kivilattia.

Pappilan ulkopuolella, kulkuvesillä ja jäällä, vallitsevat iänikuiset voimat. Sen tietää myös postinkuljettaja, joka näkee enemmän kuin muut. Enemmän kuin kohti pappilan ikkunasta kajastavaa valoa kohti kulkeva pappi. Postinkantaja tietää, että jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä."

Luin tämän kirjan jo viime vuoden puolella, mutta jotenkin en osannut sanoa tästä mitään. Pelkäsin, että sanon väärin. Kirja jätti niin sanattomaksi ja surulliseksi. Lukukokemus oli todella erilainen kuin koskaan aiemmin. En olisi halunnut kirjan loppua, halusin tietää mitä tapahtuu kirjan lopun tapahtumien jälkeen. Mutta jää peittää päälle, vanha katoaa. Saaristo, haikeus, meri, tuuli. Kirjassa oli kaikki kohdallaan ja viimeiset sata sivua meni oikeastaan vaan itkien läpi. 

Tähän oli helppo eläytyä. Liiankin helppo. Sen takia se kävikin niin koskettavaksi. Alun rauhallinen ja hitaasti liikkelle lähtevä tarina nappasi niin kiinni itsestään, että irtipäästäminen oli todella vaikeaa. En lukenut tämän kirjan jälkeen varmaan kahteen viikkoon yhtään mitään, niin iso jälkihehku tästä kirjasta jäi mieleen. 

En yhtään ihmettele Finlandia-palkintoa ja toisaalta, tämän ja viime vuotisen Finlandia-voittajan vuoksi ehkä uskallan tarttua Finlandia-palkittuihin paremmin. Lue tämä, jos jostain syystä et ole sitä lukenut. Listasinkin tämän viime vuoden top 10-listalle toiseksi (kävi kovan kilpailun Valtosen kirjan kanssa!). 

Arvostelu: ★★★★★

Kate Morton: Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha

Bazar, 2014 (Helmetin e-kirja-laina)

"Eksynyt lapsi…

On vuosi 1913. Britanniasta päiväkausia matkannut laiva saapuu Australiaan pieni Nell-tyttö kannellaan. Salaperäinen nainen, joka kutsuu itseään Kirjailijattareksi, on luvannut pitää hänestä huolta, mutta nainen katoaa jäljettömiin.

Järkyttävä käänne…

Tullessaan täysi-ikäiseksi Nell saa tietoonsa salaisuuden, joka muuttaa hänen elämänsä suunnan. Vuosikymmeniä myöhemmin Nell lähtee etsimään totuutta Englannista, Cornwallin tuuliselta rannikoilta ja saapuu Blackhurstin kartanoon, jonka joskus omisti aristokraattinen Mountrachetin suku.

Arvoituksellinen perintö…

Vuonna 2005 Cassandra saa isoäidiltään Nelliltä yllättävän perinnön. Mystinen Cliff Cottage salaperäisine puutarhoineen siirtyy hänelle. Cassandra matkustaa Englantiin tutustuakseen perintöönsä ─ ja ennen kaikkea selvittääkseen isoäitinsä Nellin salatun menneisyyden."

Luettuani tarpeeksi monesta kirjablogista suositukset tästä kirjasta, oli tämä pakko laittaa lainausjonoon. Kirjaston tavallisessa jono oli todella pitkä, mutta onneksi ellibslibrarysta e-kirjana jono oli inhimillinen. Niinpä lopulta kun tekstiviesti laina-ajan alkamisesta pärähti, luin kirjan melkein yhdeltä istumalta loppuun. Aivan upea teos! 

Itsellä oli pieni lukujumi jo alkanut vaivaamaan, mutta Kate Morton sai sen kyllä purkaantumaan täysin. Kirjassa seurataan pääasiassa kolmea hahmoa; Elizabethia, Nelliä ja Cassandraa. Jokaisella on oma taakkansa kannettavana omassa ajassaan. Tykkään kovasti tällaisista kirjoista, joissa seurataan tapahtumia monesta eri näkökulmasta ja lopussa selviää mitä oikein tapahtui. Tälläkin kertaa loppuratkaisu oli itselle pieni yllätys, vaikka aavistuksia tuli pitkin poikin. 

Suosittelen kyllä lämpimästi tätä hieman jopa dekkarimaista kirjaa. 

Arvostelu: ★★★★★

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Otava, 2014

"Salakapakoita, elokuvateattereita, pimeitä sivukujia, yhteiskunnallisia jännitteitä - historiallisen dekkarisarjan avausosa herättää eloon 1920-luvun kuohuvan Helsingin.

Keväällä 1921 helsinkiläisten juomavesisäiliöstä Vesi linnasta löytyy kuollut mies. Todisteet viittaavat siihen, että entinen punavanki olisi tappanut jääkäriupseerin kostaakseen kärsimänsä vääryyden. Sisäasiainministeriössä työskentelevää Karl Axel Björkiä selitys ei kuitenkaan tyydytä.

Murhatutkimukset vievät Björkin öisille retkille kaupungin kaduille, työläiskortteleihin ja salaliittolaisten ja vakoojien suosimiin hotelleihin ja ravintoloihin - sekä muotisalonkiin, jonka omistaja on kenties muutakin kuin bolsevikkeja paennut aatelisnainen."

Luin ensimmäisen Hämeen-Anttilani viime vuonna (Sokkopelin) josta ei jäänyt paljoa sanottavaa. Silloin Sokkopeli jätti fiiliksen, että tulipa tuhlattua aikaa turhan lukemiseen ja en tältä kirjailijalta enää muuta lue. Ja silti en voinut kirjaston uutuuksien edessä vastustaa kun tämän näin. 1920-luvun Helsinki! Mysteeri! Vesitorni! Kuulosti niin hyvältä, että pikalainana tämän nappasin ja aika nopeasti tuli kahlattua läpi.

Nimenomaan kahlattua. Perusidea on kiva kirjassa. Yksityisetsivä avustaa poliisia, murha ja se 1920-luvun Helsinki. Mutta kun kirjaan oli tungettu paljon turhan oloisia sivujuonia! Karl AxeL Björkistä ei ottanut selvää, onko hän lintu vai kala ja onko se oleellista edes juonen suhteen. Lisäksi itseä ärsytti kirjailijan kirjoitustyyli käyttää myös muualla kuin puheenvuoroissa erilaista kieltä ("hän" = "se"). Puheenvuoroihin se sopi kuin nenä päähän, mutta muualla häiritsi. 

Loppu antoi ymmärtää, että jatkoa on tulossa (johon varmaan nuo turhiksi kokemani sivujuonetkin liittyvät, ehkä?) ja saattaa olla, että jatko-osatkin tulee silti luettua. Kirjan parasta antia oli kuvaukse vanhasta Helsingistä, sen ajan kartat etu- ja takakansien sisäpuolella, joista seurasin vähän väliä, missä päähenkilö liikkui.

Arvostelu: ★★★

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

Tammi, 2007

"Mamselli Emilia Dalman asuu Porissa ylhäisten sukulaisten kotiopettajattarena. Hänen sisarensa Matilda puolestaan opettaa Turun pikkulasten koulussa. Kesällä 1872 sisarukset saavat yllättävän tiedon. Äidin uusi, upporikas aviomies on kuollut Tukholmassa. Hyvästi rahahuolet! Köyhät opettajattaret voivat nyt odottaa runsaita myötäjäisiä ja edullista avioliittoa. Mutta Emilia pitää kirjanpainajasta enemmän kuin aatelismiehestä, ja Matilda arvostaa naisopistoa enemmän kuin aviomiesta. Rakas Maman ja tuntematon sisarpuoli ovat matkalla Turkuun, kun Auran rannat roihuavat ja tuomiokirkon kellot kumisevat hätäsoittoa. Vastahakoisten sisarpuolten on löydettävä uusi koti ja uudet ystävät, kun tuhkana on Suomen Turku. Ainoa suunta raunioista johtaa Helsinkiin, suuriruhtinaskunnan pääkaupunkiin. Kaari Utrion hilpeä epookkikomedia tuo lukijalle romantiikkaa ja jännitystä vanhan sadun tapaan. Sen taustoina ovat empireajan kukoistava kauppakaupunki Pori, pääkaupungin aseman menettänyt Turku ja nousukkaan huumaa elävä uusi Helsinki. Rakennetaan uutta kansaa, kieltä ja kauppaa."

Ilkeät sisarpuolet on ensimmäinen Kaari Utrion kirja, jonka olen lukenut. Olen kuullut ja lukenut paljon kehuja hänen kirjoistaan, joten pakkohan se oli tällaiseen tarttua myös. Ilkeät sisarpuolet valikoitui ensimmäiseksi Utrion kirjaksi ainoastaan sillä perusteella, että se kirjastossa osui ensimmäisenä käteen.

Alkuun kirjan lukeminen oli todella raskasta. Olen todella vähän lukenut 1800-luvusta kertovia teoksia, ja sen ajan terminologia on suureksi osaksi vierasta. Mamsellista lähtien tarina vilisi itselle jonkin verran vieraita sanoja ja näiden selvittäminen ja omaksuminen vei paljon lukuaikaa ja -intoa. Lopulta kuitenkin, kun annoin tarinan viedä mennessään, oli kirja ihan kelpo. Kyllä sen luki, mutta mitään suurta lukukokemusta en tästä kirjasta saanut. 

Henkilöistä Emilia viehätti itseäni kovin. Samoin sisarpuoli Beata onnistui loppua kohden voittamaan minut puolelleensa pitämällä sittenkin puoliaan. Rakastin myös matkakuvausta Turusta talvisen etelä-Suomen läpi Helsinkiin, olen itse suurinpiirtein samaa tienpätkää liikkunut niin monta kertaa edestakaisin, että pystyin kuvittelemaan talvisen seurueen rekiajelulla. 

Ei tämä ehkä kuitenkaan viimeiseksi Utrioksi jää. Jotain muuta seuraavalla kerralla?