tiistai 25. kesäkuuta 2013

Kira Poutanen: Rakkautta borealis


Kira Poutanen: Rakkautta borealis
WSOY, 2012

"Muistilista häitä varten
1. Valitse hääpukujen TOP 55.
2. Valitse häiden teema: 50-luvun glamour, Barbie ja Ken tai Keijuhäät?
3. Keksi, miten saat Ericin kosimaan. 

Lara ja hänen miehensä Eric ovat palanneet onnellisesti yhteen ja sopineet, ettei naimisiinmenosta toistaiseksi puhuta. Onneksi unelmahäistä voi sentään haaveilla. Lara vie Ericin revontulien räiskeeseen, ja lentokoneessa hän jo listaakin tapoja, joilla saisi Lapin lumoon langenneen miehen kosimaan.Vaan Ericin sydän ei ota sulaakseen. Lohdukseen Lara löytää itsestään oivan matkaoppaan, ja homma lähtee villalapasesta viimeistään, kun hän saa lämmittäjäkseen itsensä joulupukin"

Jos pidin Laura Paloheimon Klaukkalaa huonona suomalaisena chick litinä, niin Kira Poutasen Rakkautta borealis menee samaan, ellei surkeampaankin kategoriaan. Tainoh, avataan hieman.

Kirja lähtee lennokkaasti liikenteeseen, on Ranskaa, Pariisia, merkkivaatteita, sulhasehdokas, Lappi, joulupukit, karaoket. Juoni vie mukanaan ja tunnen itsekin olevani Lapissa revontulia pakkashangella tuijottamassa. Mutta samantien kun oikein alan fiilistellä tarinassa mukana niin kirja loppuu? Ihan ykskaks. Voi että minua raivostutti!

Eipä tästä muuta osaa sanoa, kuin että aivan liian lyhyt! Poutanen osaa kirjoittaa hyvin ja tarpeeksi aivottomasti chick litiksi, mutta eihän sitä tarinaa voi katkaista kuin seinää. Aivan liian paljon jäi kesken ja auki ja olin oikeasti monttu auki, kun käänsin viimeisen sivun.

Arvostelu: 

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa


Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Tammi, 2012

"Lapsena Klarissaa kiusasi ahdistava painajainen, jossa nuori nainen etsii hätääntyneenä lastaan. Kun Klarissa on matkalla vuoden sapattivapaalle Bostoniin, hän näkee pitkästä aikaa saman unen. Se aloittaa sarjan unia nuoresta Corinnesta, joka elää toisen maailmansodan aikaisessa sekasortoisessa Pariisissa - kunnes pakenee Amerikkaan. 

Uudella mantereella uranaiseksi itsensä mieltänyt Klarissa totuttelee kotiäidin rooliin. Corinnen kohtalo alkaa vaivata häntä, etenkin kun unista alkaa muotoutua dramaattisia käänteitä sisältävä kertomus. Mikä oudointa, unet alkavat muuttua yhä todentuntuisemmiksi ja tunkeutua osaksi Klarissan omaa elämää. 

Onko hänen mielensä järkkymässä? Kuka Corinne on ja mitä hän haluaa Klarissalta?"

Bongasin kirjan kirjaston esittelyhyllystä, ja nappasin mukaan kiinnostavan takakannen takia. Myöhemmin kirjaa googletellessani huomasinkin, että se on Kirjava Kammari-blogin Karoliinan esikoisteos. Vau! Tavallaan onni, että tämän tiedon selvitin vasta kirjan luettua, en tiedä olisiko se vaikuttanut jotenkin siihen lukukokemukseen - voi olla että ei?

Kirja kertoo siis nykyajan Klarissasta, joka matkaa perheensä kanssa Bostoniin vuodeksi. Hänen miehensä Mikael saa mahdollisuuden työskennellä vuoden ulkomailla ja perhe päättää kokeilla sitä. Samaan aikaan Klarissa alkaa taas nähdä lapsuudestaansa tuttuja painajaisunia Corinnesta, juutalaistytöstä toisen maailman sodan aikaan.

Timonen kuljettaa sujuvasti molempien tarinoita rintarinnan. Alkuun hieman ärsytti, että uuden luvun alkaessa joutui hetken tarkastelemaan, kumpi tarina on menossa, mutta nopeasti siihen tottui. Klarissan tarina kiinnosti alussa huomattavasti enemmän kuin Corinnen, mutta loppua kohden osat kääntyivät. Tunnelma kävi myös huomattavasti tiiviimmäksi viimeisellä kolmanneksella, ja taisin lopun lukeakin ihan yhdeltä istumalta.

Moni Klarissan pohtimista kotiäiti-ajatuksista osui kyllä kotiin. Miten lasten kanssa voi olla raskasta vaikka niitä on niin halunnut, miten voi haluta/kaivata töihin/omaa aikaa edes sen muutaman tunnin viikossa. Näitä samoja ajatuksia pyöritellyt usein itsekin. Kuinka toisilla voi riittää sitä jaksamista pelkkiin lapsiin ja tulevat onnelliseksi pelkästään kotona olemalla. Itse kun kaipaan ehdottomasti jotain muuta ajattelua vaativaa!

Arvostelu: 

torstai 13. kesäkuuta 2013

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys


Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
Tammi, 2012

"Aika suuri hämäys on hauska, raikas ja yllätyksellinen lukukokemus tämän hetken puhutuimmalta amerikkalaiskirjailijalta. Kirjan henkilökaarti on herkullisen värikäs ja mittava, ja ajallisesti liikutaan 1970-luvulta 2020-luvulle. Romaani rikkoo iloisesti lajityyppejä, ja sen kehämäisen rakenteen voisi ajatella muistuttavan Facebookia.

Newyorkilainen Sasha työskentelee levy-yhtiössä johtaja Bennie Salazarin assistenttina. Romaanin alussa hän on ensitreffeillä Alex-nimisen miehen kanssa ja yrittää hillitä kelptomaanisia taipumuksiaan. Toisaalla Bennie kipuilee avioeroa, musiikkibisneksen muutoksia ja vanhenemista. Toista oli villi nuoruus San Fransiscon punk-piireissä!

Kaikki romaanin tapahtumat liittyvät tavalla tai toisella Sashaan ja Bennieen: käydään Hemingway-henkisellä safarilla 70-luvun Afrikassa, kiillotetaan trooppista diktatuuria hirmuhallinnoivan kenraalin julkisuuskuvaa, tutustutaan Napolin alamaailmaan, väijytään tähtiä New Yorkin Keskuspuistossa ja luetaan tulevaisuuden teinitytön powerpoint-muotoista päiväkirjaa.

Aika suuri hämäys tallentaa elävästi hetket joina ihmiselämät risteävät, ne merkittävät tilanteet, joista onnistumiset ja tragediat saavat alkunsa."

Aika suuri hämäys kertoo kahden henkilön, Bennien ja Sashan menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Kuinka kaikki kohtalot kietoutuu ja nivoutuu yhteen, miten aika kuljettaa ja hämää. Tarinoiden henkilöt ovat kaikki erilaisia, osaan samaistuu herkemmin ja osan kanssa koin suuria vaikeuksia jatkaa edes lukemista, niin luotaansatyötäviä he olivat.

Elokuvissa varsinkin rakastan näitä tarinoita; monta pientä ihmiskohtaloa ja miten kaikki liittyykin toisiinsa. Yleensä ne myös toimivat ihanasti kirjoissa, mutta Aika suuri hämäys jäi itselleni sekavaksi. Osansa varmasti teki se, kuinka kirjoitustyyli vaihtui samalla aina kertojan mukaan täysin, osansa se järjetön musiikkigenreviidakko, josta tunnistin 1-2 biisiä sieltä täältä. Bändejä tuskin sitäkään.

En siis rehellisesti sanottuna pysynyt täysin mukana ja moni tarina jäi sen takia vieraaksi, sekavaksi, epämiellyttäväksi. Virkistävä näkökulma oli kuitenkin se, että samalla kun seikkailtiin eri henkilöiden tarinossa, myös ajat ja paikat vaihtelivat. Oltiin 1970-luvulla Afrikassa ja vastapainoksi 2020-luvulla New Yorkissa. Menneisyys ja nykyisyys rinta rinnan.

Ymmärrän silti, miksi tämä(kin) kirja on erittäin suosittu ja palkittu. Se on taitavasti koostettu ja kasattu tarina, joka pitää lukijan jatkuvasti arvailemassa, että kuka henkilö paljastaa itsensä seuraavaksi. Itselle se vain ei tässä tapauksessa toiminutkaan toivotulla tavalla.

Arvostelu: 

torstai 6. kesäkuuta 2013

Toukokuun luetut

Toukokuussa tuli luettua vähän enemmän kuin huhtikuussa. Sain luettua e-kirjoja, perinteisiä kirjaston kirjoja ja kuunneltua muutaman kuukauden kesken ollut äänikirjaksi loppuun. Loppukuudts tahti hiljentyi, sillä jäin jumiin ei kiinnostavaan kirjaan (joka on vieläkin kesken, mutta luin ohi sen lopulta muutaman kirjan..)

Sain luettua 12 kirjaa, joista seitsemän kotimaista, kaksi amerikkalainen, yksi ruotsalainen, yksi japanilainen ja yksi brittiläinen. Aihepiirit vaihtelivat sodanajan (ensimmäinen/toinen maailmansota) kuvauksista dekkareihin, rakkaustarinoista kevyeen hömppään ja scififantasiaan. Yksi yhdistävä monelle kirjalle oli erilaiset mielenterveysongelmien kuvailua.

Kuun parhaaksi nousee Suzanne Collinsin Nälkäpeli, mutta Åsa Larssonin dekkari Uhrilahja on myös ehdottomasti suosikeissa. Rosa Liksomin Hytti nro 6 ja Juhani Ahon Rautatie menee taas niihin "ei niin jees, mutta tulipahan luettua" kirjoihin.

Kommentoimatta blogiin on vielä Katja Ketun Kätilö (hieno, mutta raskas luettava!). Kesäkuun puolella olen saanut myöskin jo luettua yhden kirjan ja toisenkin melkein.






- Posted using BlogPress from my iPad

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Haruki Murakami: Norwegian Wood



Haruki Murakami: Norwegian Wood
Kariston Kirjapaino, 2012

"Norwegian Wood on traagisen kaunis rakkasutarina 60-luvun lopun tokiolaisista opiskelijoista. Se on kulttikirjailija Haruki Murakamin kansainvälinen läpimurtoteos.

Aina kuullessaan lempikappaleensa, Beatlesin Norwegian Woodin, Toru Watanabe muistaa ensirakkautensa Naokon, parhaan ystävänsä Kizukin tyttöystävän. Muistot vievät hänet opiskeluaikojen Tokioon, missä hän ajelehtii ystävyyden, seksin, intohimon ja surun vietävänä.

Kahden vaativan naisen välillä kipuilevassa Torussa ruumillistuvat nuoruuden epävarmuus, ehdottomuus ja valinnan vaikeus. Hauraalle Naokolle aikuiseksi kasvaminen on vaikeaa ja hän loittonee yhä kauemmas elämästä. Torun opiskelutoveri, eläväinen ja aistillinen Midori puolestaan uhkuu itsevarmuutta.

Humoristinen kertojaääni yhdistettynä elävään kuvaukseen 60-luvun Japanista, joka on kiehtova sekoitus itää ja amerikkalaisuuden ihailua, tekevät romaanista klassikon. Guardian-lehti valitsikin Norwegian Woodin listalle kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea."

Googletellessani kirjasuosituksia omalle TBR100-listalle en voinut olla osumatta ties kuinka moneen blogitekstisuositukseen Haruki Murakamista. Hänen kirjoitustyyliä ja kirjojaan (varsinkin tätä, mutta myös uutta IQ84) kehuttiin ja ylistettiin järjettömästi. Odotukset olivat siis todella korkeat tälle Norwegian Woodille, jossa myös painoksen ulkonäkö miellytti silmää.

Onhan Norwegian Wood hieno kirja, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Ei se silti täysin valloittanut mieltäni. Erittäin kaunis kuvaus niin Japanista, aikuiseksi kasvamisesta kuin rakkaudestakin. Haluan itse käyskentelemään Kioton lähelle vuoristoon, lumipeitteisiin ja kesäniityille. Tai juoksentelemaan ja kulkemaan Tokion pikkukatuja. Mutta jotain Erikoista jäin vielä odottamaan.

 Loppu oli jonkinverran ennalta-arvattava, vaikka jäi silti hieman auki. Sekin sinällään harmitti, jaksoin koko kirjan ajan odottaa, että kävisi oikeinpäin. Kyllä kirja myös kosketti, itkeä tirautin muutamassa kohdassa ja nykyään kirjojen kanssa se on jo aika iso asia, että kirja saa minut itkemään.

Haluan myös lukea tuon IQ84, mutta siihen ei ole mikään kiire. En välttämättä liity siihen joukkoon, jotka nimittävät Murakamin lempikirjailijakseen. Tykkäsin silti siis kirjasta, mutta jotain jäin kaipamaan. Toivottavasti se oli vain tuon blogirummutuksen syytä, eikä kirjan itsensä.

Arvostelu: 

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Chris Cleave: Poikani ääni


Chris Cleave: Poikani ääni
Gummerrus Kustannus Oy, 2012

"Mikä pitää meidät elossa, kun mitään syytä elää ei enää ole?

Kun Arsenalin jalkapallostadionilla Lontoossa tehdään terrori-isku, tuhansien kuolleiden joukossa on myös nelivuotias poika ja hänen isänsä, Arsenalin vannoutuneimmat kannattajat. Kun pommi kotijoukkueen päädyssä räjähtää, pojalla on kädessään pieni kangaspupu, joka löytyy myöhemmin tuhkan ja tuhon keskeltä.
"Hyvä Osama", alkaa pojan äidin kirjoittama kirje, jollaista hän ei toivo kenenkään muun enää joutuvan kirjoittamaan. Niin alkaa myös vavahduttava matka yhden naisen sortuvaan mieleen. 
Poikani ääni on kirje Osama bin Ldenille. Se kertoo pommi-iskun jälkimainingeista: siitä, kuinka suru tekee ihmisestä aivan toisenlaisen; kuinka ympärillä hengittävässä kaupungissa ei tunnu olevan enää mitään sääntöjä; kuinka yhteiskunnan luokkaerot murtuvat jonkin suuremman alla."

Poikani ääni vei minut mukanaan alusta asti. Olen aika vähän lukenut ylipäätänsä ns terroristi-iskuihin liittyvää kaunokirjallisuutta, ja ehkä siihen on syynsä. Se kauhistuttaa minua. Se tuho ja kuvaus kaikesta. Kuolleita, eläviä, loukkaantuneita, särkyneitä mieliä. Chris Cleaven kirja myös kauhistutti. Samaan aikaan se myös kosketti.

Päähenkilö ärsytti paikkapaikoin, mutta samastuin myös häneen monin paikoin. Kirjoitustyylissä tosin häiritsi (johtuiko suomennoksesta vai onko ihan tarkoituksella?) se alatyylinen osittainen puhekielisyys, jonka takia tekstin lukeminen oli paikkapaikoin raskasta ("mun", "mä" jne). Rujoa ja rankkaa tekstiä. Cleave on onnistunut myös kuvaamaan loistavasti brittiläistä luokkayhteiskuntaa; jupit vastaan slummi; Niket vastaan Helmut Langit.

En voinut olla ajattelematta vähän väliä omien tyttärieni pieniä kangaspupuja, sillä Herra Pupu oli ehkä hellyttävin hahmo kirjassa. Herra Pupu jäi päähenkilön 4 vuotta ja 3 kk vanhalta pojalta ainoana asiana jäljelle pommi-iskussa. Hieman kuivaa verta ja yksi tassu irti. Herra Pupu kulkee mukana, kun mitään muuta ei ollut enää jäljellä.

Arvostelu: