lauantai 22. huhtikuuta 2017

Aleksis Kivi: Kullervo



Aleksis Kivi: Kullervo
SKS: Kootut teokset, osa 2, 1984

Tentin tällä hetkellä kotimaista kirjallisuutta yhden kurssin verran, ja olen sitä varten päässyt lukemaan sellaisia suomalaisia klassikoita, joihin ei ole aiemmin tullut tartuttua. Yksi näistä on Aleksis Kiven Kullervo, joka on näytelmänä julkaistu teos. Kullervo on viisinäytöksinen näytelmä ja kertoo siis Kalevalastakin tutun Kullervon tarinan Kiven näkökulmasta. 

Ja millaisen tarinan se kertookaan! Kullervolla ei kyllä mene hyvin, sen varmaan lähes kaikki tietävätkin jo etukäteen. Hänen isänsä ja setänsä ovat taistelleet, ja Kullervo jäänyt lähes orjan asemaan setänsä luokse luulleen perheensä kuolleen. Sekös Kullervoa harmittaa, ja erinäisten seikkailujen kautta hän päätyy kostamaan sedälleen kaiken sen vääryyden olematta silti tyytyväinen aikaansaannoksiinsa ja valiten itsemurhan lopulta. 

Kullervo on vahvaa tragediaa, mutta kyllä se näin nykyaikana luettuna tuntuu jopa menevän hieman äärimmäisyyksiin. Niin monta vastoinkäymistä Kullervo kohtaa, että lopulta oli pakko miettiä kun aina uusi tuli vastaan, että "are you kidding me". Silti tämä tarina oli pakko saada luettua loppuun - mitään pakkopullaa tähän tarinaan tarttuminen ei ollut ainakaan minulle. 

Seitsemästä veljeksestä en ole koskaan välittänyt, mutta ehkä Kivi onkin omaan makuuni parhaimmillaan näissä tiiviissä näytelmissään? Pidän myös Nummisuutareista (joka sinällään on aivan erilainen näytelmä kuin tämä), joten se tukisi ehkä tätä ajatustani. 

Suosittelen kuitenkin tähänkin teokseen tutustumaan, sen verran lähes tragikoominen tämä näytelmä on. 

Arvostelu: ★★★★

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Virtanen


Anneli Kanto: Vilma Virtanen Virpomassa
Karisto, 2017
* saatu arvostelukappale

"Palmusunnuntai lähestyy, ja Virtasen lapset päättävät lähteä virpomaan. Veera ei kelpuuta valmisteluhommissa laiskotellutta Vilmaa mukaansa, vaan tämän on tyytyminen Perttuun ja Kastehelmeen. Ujoa Vilmaa jännittää kovasti olla joukon johtaja ja soitella vieraiden ihmisten ovikelloja. Tyly vastaanotto heti ensimmäisellä ovella vie Vilmalta sisun kaulaan, mutta pikkusisarusten kannustuksella virpominen alkaa sujua. Ovien takaa kurkkii monenlaisia ihmisiä, ja Vilma saa reissulla aimo annoksen rohkeutta - puhumattakaan suklaamunista.
Virpominen on monin tavoin jännää, kun pitäisi tehdä kauniit oksat, muistaa lorut ja olla rohkea, kohtelias ja kiitollinen yhtä aikaa. "

Tänä pääsiäisenä meillä on ollut yksi kirja ylitse muiden, jota on luettu kerta toisensa jälkeen. Se on tietenkin lasten lempikirjasarjan, Viisiä villiä Virtasta-sarjan uusin teos - Vilma Virtanen virpomassa. Saimme kirjan jo helmikuun lopussa muistaakseni, ja siitä lähtien onkin käynyt se kiherrys ja kujerrus ja joka päiväinen arvausleikki, että miten monta päivää pääsiäiseen on ja saako tänä vuonna käydä ihan itse virpomassa, ettei äidin tarvitse tulla mukaan. 

Sillä niin Vilmakin tekee. Vilma on Virtasten lapsista se kaikkein ujoin, johon varsinkin esikoiseni samastuu kaikkein eniten (kuopus kun taas on Kastehelmi ehdottomasti!). Niinpä tämä kirja tuli meille luettavaksi täydelliseen aikaan! Tänä pääsiäisenä kun tytär päätti, että koska Vilma uskalsi niin hänkin uskaltaa ja äidin ei tosiaankaan tarvinut tällä kertaa olla mukana virpomassa. 

Ylipäätänsä pidän näistä Virtaset-kirjoista niiden aika raikkaiden ja hyvien aiheiden takia. Miten monta kertaa ollaan kerrattu Kastehelmi-kirjan kanssa kuopuksen omaa tahtoa tai selattu synttäreiden lähettyvillä Perttu Virtasen suutta kateutta Kastehelmen uutta polkupyörää kohden. 

Arvostelu: ★★★★★

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet



Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
WSOY, 2016

"Puolalainen rekkakuski Toma noukkii kyytiinsä nuoren liftarin, Johanneksen, jonka kanssa hän kokee maantiellä unohtumattoman näyn. Vuosia myöhemmin Johannes makaa sairasvuoteella ja saa ihmeellisen kyvyn nähdä minne ikinä haluaa. Unkarilainen Viktor matkustaa Berliiniin puoluekokoukseen ja tapaa siellä nuoren hollantilaisen Elinen. Samaan aikaan Kosovon Gornje Obrinjessa on tapahtumassa jotain peruuttamatonta. Entä jos Viktor voisi vaikuttaa kosovolaisen kylän kohtaloon?"

Eurooppalaiset unet oli yksi viime vuoden Finlandia-ehdokkaista. Olen kohta lukenut nuo kaikki ehdokkaat sekä voittajan, ja täytyy sanoa, että vaikea on ollut varmasti valinta! Olen pitänyt kaikista tähän mennessä luetuista todella paljon, samoin siis myös tästä Puikkosen kirjasta. 

Olin ennakkoon lukenut muutaman kommentin kirjasta ja sen takia odotukset olivat ehkä hieman erilaisia, kuin mitä kirja itsessään kuitenkaan sitten oli. Kirja oli ehdottomasti yksi mukaansatempaavimmista episosodiromaaneista, joita olen lukenut viime vuosina. Jokaisen uuden luvun alkaessa jännitti, miten tämä liittyy edeltävään tai johonkin aiempaan lukuun. Nautin suorastaan siitä, kuinka kaikkien tarinat kietoutuivat lopulta yhdeksi isoksi kannanotoksi menneestä, nykyajasta ja tulevasta. 

Puikkonen näyttää teoksessa taitavasti sen, miten yksi siivenisku historiassa vaikuttaa tulevaisuuteen monella eri tavoin. Miten huonoista lähtökohdista voi päätyä silti hyvään mutta myös päivastoin - hyvistä lähtökohdista huonoon. 

Itselle koskettavin ihmiskohtalo oli Berliinin muurin jakama perhe. Toisaalta taas myös loppuakohden Johanneksen perheen kohtalo myös sai herkistymään vahvasti. 

Kirja oli ohut, mutta todella henkisesti todella painava. Suosittelen todella lämpimästi tätä. 

Arvostelu: ★★★★★

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä



Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Gummerrus, 2017

"Äiti päästää irti pienen poikansa kädestä, auto ilmaantuu kuin tyhjästä, ja silmänräpäyksessä kaikki muuttuu. 
Millainen kuljettaja pakenee onnettomuuspaikalta? Tapaus jää kalvamaan rikoskomisario Ray Stevensiä, joka ryhtyy hakemaan oikeutta jokaisen vanhemman pahinta painajaista elävälle äidille, hinnalla millä hyvänsä. Poikansa menettänyt Jenna Gray pakenee suruaan syrjäiseen mökkiin Walesin rannikolla. Hän haluaa jättää koko entisen elämänsä taakseen, mutta menneisyys ja muistot hirvittävästä marraskuisesta illasta palaavat vainoamaan häntä järkyttävin seurauksin. "

Clare Mackintoshin dekkaria on jo syksystä asti, kun kevään uutuudet julkaistiin, hehkutettu siellä ja täällä. Kirjaa on verrattu Gillian Flynnin Kilttiin tyttöön ja Paula Hawkinsin Nainen junassa - samantyyppistä psykologista trilleriä ja silmänkääntötemppua luvattu. Niinpä itsekin kirjaan oli tartuttava, varsinkin kun äitini oli kirjan ostanut ja bongasin sen hänen ruokapöydältään. Nappasin sen viikonloppulukuun itselle ja olihan kirja mukaansa tempaava.

Mutta. Aina se jokin pieni mutta.. Ehkä näitä vastaavia on lukenut jo liikaa? Tai se suuri käänne juonessa keskellä kirjaa oli kyllä yllättävä, sitä en hetkeäkään odottanut, mutta kirjan tunnelma tuntui lässähtävän sen jälkeen. Ihan kuin Mackintosh olisi käyttänyt sen yhden hyvän, uniikin ajatuksensa siihen käänteeseen ja sitten koetti saada teoksen loppuun. Kaipasin loppuunkin jotain yllättävää! Loppu oli oikeastaan aika selkeä itselle tuon käänteen jälkeen ja enemmin aikaa vastaan lukemista.

Mackintosh kuitenkin osasi kirjoittaa sujuvasti ja lukeminen oli helppoa. Tässä ei haitannut sellainen yksinkertaisuus kun vuodena alussa luetussa Shari Lapenan Hyvä naapurissa - tämä oli paljon parempi kuin se, ehdottomasti. Silti sinne loppuun olisin jotain pientä kaivannut lisäksi, jotta olisin pitänyt tästä yhtä paljon kuin mitä rakastan Kilttiä tyttöä.

Arvostelu: ★★★★

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Maaliskuun luetut


Jotenkin tämä alkuvuosi on edelleen ollut aivan järjettömän hektistä aikaa. Koko ajan kuvittelen, että seuraavassa kuussa helpottaa, kohta helpottaa ja ehdin paneutua paremmin lukemiselle. Ei sillä, olen lukenut kyllä reippaasti mutta nyt ne tuntuu painottuneen enemmin koululukemiselle. En tähän taida kuitenkaan listata koulun kursseja varten olleita tietokirjoja (pääasiassa estetiikan ja semantiikan sekä kirjallisuushistorian puolelta kirjat). 

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Teuvo Pakkala: Pikku ihmisiä
Aleksis Kivi: Kullervo
Sami Lahtiluoma etc.: Uuden esimiehen opas
Maria Jotuni: Kun on tunteet
yhteensä 1 793 sivua

Kaikki kirjat olivat poikkeuksellisesti fyysisiä kappaleita tässä kuussa ja en e-kirjoja lukenut yhtään! En muista, milloin viimeksi näin olisi päässyt käymään. Äänikirjoja on edelleen kesken muutama (samoja kuin helmikuussa), sillä työmatka on lyhentynyt hurjasti ja näin ollen en saa samassa tahdissa kuunneltua kirjoja kuin aiemmin. 

Suosikikseni näistä maaliskuun kirjoista nousee melkein kuitenkin Eve Hietamiehen Hammaskeiju, vaikka pidin Bournen YA-kirjasta kuten myös Pakkalan lapsinovelleistakin. Useampikin bloggaus on luonnosteltu valmiiksi, mutta puuttuu se viimeinen kirjoittaminen vielä. Katsotaan minne saan ne julkaistua. 

Jätin muuten maaliskuussa ensimmäisen kerran moneen vuoteen kirjan kesken! Ari Rädyn Syyskuun viimeinen ei vaan tuntunut nappaavan mukaansa ja kaipasin jotain hyvää luettavaa. Sitten tulikin aika palauttaa kirja kirjastoon, joten se tosiaan jäi nyt vaan kesken. En tiedä, aionko palata sen pariin myöhemmin - tuskin. 

Huhtikuu näyttää silti valoisalta taas. Tulossa on yksi reissu Jyväskylään, yksi reissu ihanien naisten kanssa neuleiden pariin Savoon ja pääsiäisen kanssa pieni loma arjesta. Olemme suunnitelleet, jos kelit sallivat, pääsiäiseksi telttailukauden aloittamista perheen kanssa. Lisäksi olen katsellut jo vähän mitä kirjoja lukisi seuraavaksi, kunhan saan tentittyä pois alta tuon kotimaisen kirjallisuushistorian kurssin. 

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju


Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava, 2017

"Yhtäkkiä Pasasen pienperheessä on ekaluokkalainen – mihin se vauva katosi, ja mihin se on taas hukannut kännykkänsä? Paavo Pasanen aloittaa koulun, ja urhean yksinhuoltajaisän edessä kohoaa jälleen uusi käsittämättömien asioiden muuri. Lisäksi Antti joutuu vihdoin myöntämään olevansa umpirakastunut pitkäaikaiseen taistelupariinsa Enniin, ja tunne vaikuttaa olevan molemminpuolinen. Mutta miten sen ottaisi puheeksi, kun elämä pyörii Wilma-viestien ja kouluunlähettämisten rinkiä, ja työtkin pitäisi tehdä?"

Sain esikoiseni hieman sen jälkeen, kun Eve Hietamies julkaisi Pasasten perheestä kertovan kirjasarjan ensimmäisen osan. Äitiyslomalla, vauvakohmeisilla aivoilla uutena äitinä Yösyöttö-kirjaan tarttuessa koin niin suurta samaistumista Antti Pasasen yksinhuoltaja-arjen ongelmiin uutena vanhempana, että olen pitänyt Anttia (ja siinä sivussa Enniä ja koko Jönnin puiston porukkaa) jonkinlaisena vertaistukena - vaikkakin ovat täysin fiktiota. Niinpä Pasasten perheen uudet tuulet otettiin tässä taloudessa onnella vastaan, sillä esikoiseni kasvaa suurinpiirtein samaa tahtia Paavon kanssa.

Paavo on päässyt aloittamaan ensimmäisen luokan ja Antti saanut pidettyä lapsensa järjissä ja hengissä läpi tarha- ja eskari-iän. Meillä kotona tuo ensimmäinen luokka odottaa vuoden päästä, mutta ihan samat ajatukset pyörii nyt jo päässä, mitä Antti pohti kirjassa. Miten voi olettaa, että seitsemän vuotias lapsi on heinäkuussa vielä täysin valvottava tapaus, jota ei saa päästää tarhasta pois yksin mutta sitten elokuussa sen pitäisi olla jo niin kypsä, että pärjää kotona aamuisin ja iltapäivisin yksin (saatika osaisi kulkea oikeat reitit)? Tätä kauhistelen itse etukäteen jo, mutta toisaalta tämä kirja antoi vähän uskoa, että ehkä se siitä.

Ihana oli huomata, että Antin työpaikan jousto oli oikein avaintekijä. Uskon oman työpaikkani myöskin joustavan aikanaan, samoin mieheni. Kirja toi lohtua, että samoja ajatuksia muutkin miettii (vaikka kyllä, täysin fiktiotahan tämä on mutta ehkä ymmärrätte pointin), mutta että mahdollisuuksia on siihen, että kaikki ehkä menee kuitenkin lopulta ihan ok. Samalla haluan kieltäytyä tosin uskomasta, että minulla on niin vanha lapsi jo, joka on menossa kouluun. Kääk! 

Kirjaa suosittelen siis ehdottomasti noh, lähes kaikille. Mukaansa tempaava ja vaikka ei lapsiperheen ongelmat olisi itselle ajankohtaisia, on Hietamies sen verran taitava kynästään, että tätä varmasti lukee muutkin.  

Arvostelu: ★★★★★

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?


Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
Gummerrus, 2017

"16-vuotias Evie haluaa olla ennen kaikkea normaali. Hukattuaan kolme vuotta elämästään taisteluun pakko-oireista häiriötä (OCD) vastaan hän lopettelee lääkitystään ja aloittaa uuden koulun, jossa häntä ei tunneta ”tyttönä joka sekosi”.

Kuten kaikki muutkin, Evie juhlii, saa uusia ystäviä ja uskaltautuu deittailun saloihin. Epäterve suhde ajaa häntä kuitenkin takaisin ahdistuksen ja pakkomielteiden maailmaan. Mutta kuinka Evien uudet ystävät, taiteellinen Amber ja räväkkä Lottie, voisivat auttaa, kun hän ei suostu kertomaan ongelmistaan kenellekään? "

Holly Bournen "Oonko ihan normaali?"-kirja oli yksi omista bongauksistani kevään uutuuslistoilta. Olen aiemminkin ehkä maininnut, että YA-kategoria on aika lähellä sydäntä ja pidän niiden lukemisesta todella paljon. Ootko ihan normaali?-kirjan aihepiiri on vielä erityisen kiinnostava - mielenterveysongelmat yhdistettynä teini-ikään. Aikaan, jolloin kukaan ei oikein taida olla ihan normaali. 

Teksti vei mukanaan todella nopeasti, vaikka myönnän ärsyyntyneeni esimerkiksi eräästä pojasta Evien maailmassa. Vanhempien reaktiot taas tuntuivat surulliselta vaikka samaan aikaan surullisen todellisilta. Pois silmistä, pois mielestä. Piilotellaan asioita, eikä keskustella suoraan. Tarinaa edettiin selkeästi Evien näkökulmasta - ahdistus ja pakkomielteet hiipivät pikkuhiljaa takaisin ja kukaan ulkopuolinen ei tuntunut huomaavan. 

Evien hahmo oli todella samaistuttava siinä mielessä, että täysin samoja teini-ikäisten (ja miksei aikuistenkin) ongelmia hän pohti kuin kuka tahansa muukin. Hänellä epävarmuus omasta itsestään ja tekemisistään vaan purkautui toisella tavalla kuin jollain muulla. Evie pesee käsiä, joku toinen syö epävarmuuteen ja kolmas lenkkeilee. Olen todella iloinen, että näihin nuorten kirjoihin nykyään upotetaan myös "ei normaaleja"-hahmoja - josko sitä kautta saisi jonkinlaista suvaitsevaisuuskasvatusta myöskin harrastettua. Samat ongelmat meillä kaikilla on. 

Arvostelu: ★★★★