torstai 11. toukokuuta 2017

Huhtikuun luetut




Miten nämä kuukausipostaukset tuntuvat nyt keväällä valuvan aina pitkälle seuraavaan kuukauteen? Haluan kuitenkin näistä pitää kiinni - saan tilastoitua ja seurattua omaa lukemistani paremmin. Viime kuukausipostauksessa taisin pohtia, josko olisimme päässeet telttailemaan ja haaveilin tulevista reissuista. Reissut on tehty, yhtään ei tullut niillä luettua mitään (vaikka kirjoja kannoin mukana) eikä oikeastaan telttailemaankaan päästy. Tämä kevät on ollut niin huono siinä mielessä viime vuoteen verrattuna, että vielä tälläkin viikolla meillä on tullut lunta ja räntää! Ihan mahdotonta!

Huhtikuussa sain kuitenkin jotain luettua. Suurimman osan ajasta vei tuo aiemmin bloggaamani Hanya Yanagiharan Pieni elämä reilulla 900 sivullaan, mutta jotain muutakin tarttui kuukauden aikana matkaan. 

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa 
Oskari Saari: Aki Hintsa - voittamisen anatomia 
yhteensä 2029 sivua

Kuukauden aikana tuli luettua monta todella hyvää kirjaa. Äänikirjoja oli kaksi: Oskari Saaren kirja jo edesmenneestä F1-lääkäri Aki Hintsasta sekä tuo Martina Haagin avioerokirja Olin niin varma meistä. Molemmat kuuntelin Bookbeatin kautta työmatkoilla. Pidin molemmista, mutta ehkä mielenkiintoisempi kuunneltava oli silti Hintsasta kertova kirja. Taas tuli itse pienen palan viisaammaksi! 

Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa-kirja odottaa bloggaamista vielä, kiitos WSOY arvostelukappaleesta! Kirjan ahmaisin melkein yhdessä hetkessä, mutta se herätti niin paljon oikeita tunteita siitä, mitä haluaisin tehdä, mihin suuntaan omaa uraa viedä, että tuntuu etten saa siitä kirjoitettua blogiin mitään järkevää. Ne sisällä syntyneet tunteet kun ovat niin isoja (ja positiivisia!), että mitkään koneella naputetut sanat eivät tunnu niitä kattavan. Mutta luonnoksissa on jo! :) 

Toukokuu jatkuu kiireisenä - koetan saada kahden kurssin oppimistehtävät arvioitavaksi vielä toukokuun aikana. Kotimaisen kirjallisuuden tuntemus jää kesä- ellei jopa heinäkuulle tentittäväksi ja syksylle yksi suomen kielen kurssi. Sitten alkaisi olla kasassa kaikkinensa avoimesta kirjallisuuden ja suomen kielen perusopinnot. Katsotaan, jos jatkaisi niissä molemmissa perusopintoihin syksyllä.


keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä



Martina Haag: Olin niin varma meistä
Atena, 2017

"Petra ja Anders ovat olleet yhdessä 15 vuotta, heillä on kaksi pientä poikaa. Sitten, eräänä pääsiäisenä Petra huomaa kesämökillä sängyn vieressä kynttilänjalan. Miksi Anders on polttanut kynttilää yöpyessään yksin mökillä? Eikö hän olekaan ollut yksin?

Olin niin varma meistä kertoo jätetyn osapuolen tarinan. Petra haluaa jatkaa liittoa, hän uskoo, että vaikeuksista selvitään ja että vaikea aika pian päättyy. Mutta kun tilanne ei sitkeästä yrittämisestä ja vimmaisista toiveista huolimatta ratkea, Petra pakenee Ruotsin Lappiin autiotupavahdiksi ja alkaa kirjoittaa kirjaa erostaan. Hän vuodattaa koneelleen kaiken, kaunistelematta ja itseään säästämättä."

Kuuntelin Martina Haagin kirjan Olin niin varma meistä työmatkoilla äänikirjana - kaipasin jotain kevyempää samaan aikaan luettavaksi kun tahkosin Hanya Yanagiharan Pientä elämää muuten läpi. Ja miten sopiva välipala tämä olikaan! 

Tarina etenee paloittain nykyajassa Rahnukassa, Ruotsin Lapissa, sekä vuoden takaisessa ajassa Tukholmassa, kun Petralle selviää hänen miehensä petollisuus. Itse olisin voinut lukea vaikka kokonaisen kirjan Petran olosta Rahnukassa, sillä ihastuin täysin Ruotsin Lapin maisemiin ja ajatukseen autiotupavahtina olemisesta. Tukholman osuudet taas tuntuivat todella raskailta jätetyn naisen tilityksiltä, mutta toisaalta selvensivät samalla tiettyjä Petran edesottamuksia myöhemmin. 

Tämä kirja oli siis erittäin sopiva välipala lukeminen ilman mitään suurempia tunnekuohuja itselläni. 

Arvostelu: ★★★

maanantai 1. toukokuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä


Hanya Yanagihara: Pieni elämä
Tammi, 2017

"Romaani joka kuohutti Amerikkaa.

Ällistyttävä, järkyttävä ja liikuttava kuvaus ystävyydestä, tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista."

Pieni elämä on varmaan yksi tämän kevään suurimmista teoksista. Ainakin minulle se on ollut sellainen. Päälle 900 sivua julmaa, raakaa mutta samalla ystävyyden täytteistä tekstiä tuntui välillä aikamoiselta Iisakin kirkolta kahlata läpi mutta keskenkään ei voinut jättää. 

Kirja kertoo tarkemmin sanottuna neljästä ystävyksestä New Yorkissa. Aikakaudesta ei pysty sanomaan mitään, sillä Yanagihara on jättänyt kaikki viitteet ulkomaailman tapahumiin pois teoksesta. Useampi vuosikymmen kuitenkin ystävyksiä seurataan. JB, Malcolm, Willem ja Jude tutustuvat yliopistossa ja vaikka heidän ystävyyttään koetellaan vuosien aikana, palaavat he kuitenkin aina takaisin yhteen kuminauhan lailla. 

Suurin rooli kirjassa jää kuitenkin Judelle. Jude, joka on kärsinyt lapsuudessaan sellaisista asioista, joita ei ääneen edes halua sanoa, ja joka kokee olonsa täysin arvottomaksi vuodesta toiseen, vaikka ystävät koettavat hänelle muuta opettaa. Tämä onkin mielestäni se yksi kantava teema - voiko toisen omanarvontunnetta muuttaa, jos hän on päättänyt tuntea itsensä arvottomaksi? Miten voi pelastaa ihmisen, joka ei halua tulla pelastetuksi? 

Kirja vaati useamman tauon sitä lukiessa - kerralla en millään olisi pystynyt tätä lukemaan sillä niin raskasta tarina välillä oli. Sanoinkin miehelleni tämän kirjan saatuani luettua, että kirja oli huikea, suuri, raskas, järjettömän taitavasti tehty mutta en enää ikinä halua sitä lukea uudestaan. 

Arvostelu: ★★★★


lauantai 22. huhtikuuta 2017

Aleksis Kivi: Kullervo



Aleksis Kivi: Kullervo
SKS: Kootut teokset, osa 2, 1984

Tentin tällä hetkellä kotimaista kirjallisuutta yhden kurssin verran, ja olen sitä varten päässyt lukemaan sellaisia suomalaisia klassikoita, joihin ei ole aiemmin tullut tartuttua. Yksi näistä on Aleksis Kiven Kullervo, joka on näytelmänä julkaistu teos. Kullervo on viisinäytöksinen näytelmä ja kertoo siis Kalevalastakin tutun Kullervon tarinan Kiven näkökulmasta. 

Ja millaisen tarinan se kertookaan! Kullervolla ei kyllä mene hyvin, sen varmaan lähes kaikki tietävätkin jo etukäteen. Hänen isänsä ja setänsä ovat taistelleet, ja Kullervo jäänyt lähes orjan asemaan setänsä luokse luulleen perheensä kuolleen. Sekös Kullervoa harmittaa, ja erinäisten seikkailujen kautta hän päätyy kostamaan sedälleen kaiken sen vääryyden olematta silti tyytyväinen aikaansaannoksiinsa ja valiten itsemurhan lopulta. 

Kullervo on vahvaa tragediaa, mutta kyllä se näin nykyaikana luettuna tuntuu jopa menevän hieman äärimmäisyyksiin. Niin monta vastoinkäymistä Kullervo kohtaa, että lopulta oli pakko miettiä kun aina uusi tuli vastaan, että "are you kidding me". Silti tämä tarina oli pakko saada luettua loppuun - mitään pakkopullaa tähän tarinaan tarttuminen ei ollut ainakaan minulle. 

Seitsemästä veljeksestä en ole koskaan välittänyt, mutta ehkä Kivi onkin omaan makuuni parhaimmillaan näissä tiiviissä näytelmissään? Pidän myös Nummisuutareista (joka sinällään on aivan erilainen näytelmä kuin tämä), joten se tukisi ehkä tätä ajatustani. 

Suosittelen kuitenkin tähänkin teokseen tutustumaan, sen verran lähes tragikoominen tämä näytelmä on. 

Arvostelu: ★★★★

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Anneli Kanto: Vilma Virtanen virpomassa


Anneli Kanto: Vilma Virtanen Virpomassa
Karisto, 2017
* saatu arvostelukappale

"Palmusunnuntai lähestyy, ja Virtasen lapset päättävät lähteä virpomaan. Veera ei kelpuuta valmisteluhommissa laiskotellutta Vilmaa mukaansa, vaan tämän on tyytyminen Perttuun ja Kastehelmeen. Ujoa Vilmaa jännittää kovasti olla joukon johtaja ja soitella vieraiden ihmisten ovikelloja. Tyly vastaanotto heti ensimmäisellä ovella vie Vilmalta sisun kaulaan, mutta pikkusisarusten kannustuksella virpominen alkaa sujua. Ovien takaa kurkkii monenlaisia ihmisiä, ja Vilma saa reissulla aimo annoksen rohkeutta - puhumattakaan suklaamunista.
Virpominen on monin tavoin jännää, kun pitäisi tehdä kauniit oksat, muistaa lorut ja olla rohkea, kohtelias ja kiitollinen yhtä aikaa. "

Tänä pääsiäisenä meillä on ollut yksi kirja ylitse muiden, jota on luettu kerta toisensa jälkeen. Se on tietenkin lasten lempikirjasarjan, Viisiä villiä Virtasta-sarjan uusin teos - Vilma Virtanen virpomassa. Saimme kirjan jo helmikuun lopussa muistaakseni, ja siitä lähtien onkin käynyt se kiherrys ja kujerrus ja joka päiväinen arvausleikki, että miten monta päivää pääsiäiseen on ja saako tänä vuonna käydä ihan itse virpomassa, ettei äidin tarvitse tulla mukaan. 

Sillä niin Vilmakin tekee. Vilma on Virtasten lapsista se kaikkein ujoin, johon varsinkin esikoiseni samastuu kaikkein eniten (kuopus kun taas on Kastehelmi ehdottomasti!). Niinpä tämä kirja tuli meille luettavaksi täydelliseen aikaan! Tänä pääsiäisenä kun tytär päätti, että koska Vilma uskalsi niin hänkin uskaltaa ja äidin ei tosiaankaan tarvinut tällä kertaa olla mukana virpomassa. 

Ylipäätänsä pidän näistä Virtaset-kirjoista niiden aika raikkaiden ja hyvien aiheiden takia. Miten monta kertaa ollaan kerrattu Kastehelmi-kirjan kanssa kuopuksen omaa tahtoa tai selattu synttäreiden lähettyvillä Perttu Virtasen suutta kateutta Kastehelmen uutta polkupyörää kohden. 

Arvostelu: ★★★★★

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet



Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
WSOY, 2016

"Puolalainen rekkakuski Toma noukkii kyytiinsä nuoren liftarin, Johanneksen, jonka kanssa hän kokee maantiellä unohtumattoman näyn. Vuosia myöhemmin Johannes makaa sairasvuoteella ja saa ihmeellisen kyvyn nähdä minne ikinä haluaa. Unkarilainen Viktor matkustaa Berliiniin puoluekokoukseen ja tapaa siellä nuoren hollantilaisen Elinen. Samaan aikaan Kosovon Gornje Obrinjessa on tapahtumassa jotain peruuttamatonta. Entä jos Viktor voisi vaikuttaa kosovolaisen kylän kohtaloon?"

Eurooppalaiset unet oli yksi viime vuoden Finlandia-ehdokkaista. Olen kohta lukenut nuo kaikki ehdokkaat sekä voittajan, ja täytyy sanoa, että vaikea on ollut varmasti valinta! Olen pitänyt kaikista tähän mennessä luetuista todella paljon, samoin siis myös tästä Puikkosen kirjasta. 

Olin ennakkoon lukenut muutaman kommentin kirjasta ja sen takia odotukset olivat ehkä hieman erilaisia, kuin mitä kirja itsessään kuitenkaan sitten oli. Kirja oli ehdottomasti yksi mukaansatempaavimmista episosodiromaaneista, joita olen lukenut viime vuosina. Jokaisen uuden luvun alkaessa jännitti, miten tämä liittyy edeltävään tai johonkin aiempaan lukuun. Nautin suorastaan siitä, kuinka kaikkien tarinat kietoutuivat lopulta yhdeksi isoksi kannanotoksi menneestä, nykyajasta ja tulevasta. 

Puikkonen näyttää teoksessa taitavasti sen, miten yksi siivenisku historiassa vaikuttaa tulevaisuuteen monella eri tavoin. Miten huonoista lähtökohdista voi päätyä silti hyvään mutta myös päivastoin - hyvistä lähtökohdista huonoon. 

Itselle koskettavin ihmiskohtalo oli Berliinin muurin jakama perhe. Toisaalta taas myös loppuakohden Johanneksen perheen kohtalo myös sai herkistymään vahvasti. 

Kirja oli ohut, mutta todella henkisesti todella painava. Suosittelen todella lämpimästi tätä. 

Arvostelu: ★★★★★

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä



Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Gummerrus, 2017

"Äiti päästää irti pienen poikansa kädestä, auto ilmaantuu kuin tyhjästä, ja silmänräpäyksessä kaikki muuttuu. 
Millainen kuljettaja pakenee onnettomuuspaikalta? Tapaus jää kalvamaan rikoskomisario Ray Stevensiä, joka ryhtyy hakemaan oikeutta jokaisen vanhemman pahinta painajaista elävälle äidille, hinnalla millä hyvänsä. Poikansa menettänyt Jenna Gray pakenee suruaan syrjäiseen mökkiin Walesin rannikolla. Hän haluaa jättää koko entisen elämänsä taakseen, mutta menneisyys ja muistot hirvittävästä marraskuisesta illasta palaavat vainoamaan häntä järkyttävin seurauksin. "

Clare Mackintoshin dekkaria on jo syksystä asti, kun kevään uutuudet julkaistiin, hehkutettu siellä ja täällä. Kirjaa on verrattu Gillian Flynnin Kilttiin tyttöön ja Paula Hawkinsin Nainen junassa - samantyyppistä psykologista trilleriä ja silmänkääntötemppua luvattu. Niinpä itsekin kirjaan oli tartuttava, varsinkin kun äitini oli kirjan ostanut ja bongasin sen hänen ruokapöydältään. Nappasin sen viikonloppulukuun itselle ja olihan kirja mukaansa tempaava.

Mutta. Aina se jokin pieni mutta.. Ehkä näitä vastaavia on lukenut jo liikaa? Tai se suuri käänne juonessa keskellä kirjaa oli kyllä yllättävä, sitä en hetkeäkään odottanut, mutta kirjan tunnelma tuntui lässähtävän sen jälkeen. Ihan kuin Mackintosh olisi käyttänyt sen yhden hyvän, uniikin ajatuksensa siihen käänteeseen ja sitten koetti saada teoksen loppuun. Kaipasin loppuunkin jotain yllättävää! Loppu oli oikeastaan aika selkeä itselle tuon käänteen jälkeen ja enemmin aikaa vastaan lukemista.

Mackintosh kuitenkin osasi kirjoittaa sujuvasti ja lukeminen oli helppoa. Tässä ei haitannut sellainen yksinkertaisuus kun vuodena alussa luetussa Shari Lapenan Hyvä naapurissa - tämä oli paljon parempi kuin se, ehdottomasti. Silti sinne loppuun olisin jotain pientä kaivannut lisäksi, jotta olisin pitänyt tästä yhtä paljon kuin mitä rakastan Kilttiä tyttöä.

Arvostelu: ★★★★