tiistai 19. syyskuuta 2017

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas


Otava, 2017
kirjastolaina

"Alex ja Stella Rabellilta ei puutu mitään. Ainakin siltä kertojasta tuntuu kesällä 1969, jolloin hän saa kutsun sisarusten kesäparatiisiin. Hänestä tulee Alexin läheinen ystävä mutta Stellaan hän rakastuu. Poikavuosina solmittu ystävyys kantaa halki seksuaalisen heräämisen ja nuoruuden myrskyjen aina kultaisiin menestyksen vuosiin ja niiden kääntöpuolelle.

Jälkeenpäin nuo viattomat onnen ajat saavat mustat kehykset. Kuva Rabellin täydellisestä perheestä rakoilee, kun kertoja joutuu vedetyksi heidän tummiin kuvioihinsa ja alkaa tuntea yhä suurempaa vierautta. Kuka petti kenet?"

Muistan pitäneeni Westön Leijat Helsingin yllä-kirjasta todella paljon. Olen myös viime keväänä aloittanut Missä kuljimme kerran-kirjaa, mutta se on toistaiseksi vielä kesken - ehkä aloitin huonoon aikaan sen lukemisen, sillä muuta syytä en keksi sille, että Westön kirja on jäänyt kesken. Sillä kirjoittaa Westö osaa! 

Hänen tekstinsä on hyvin kirjoitettua, mukaansa tempaavaa, soljuvaa, taitavaa. Westö on yksi parhaista kuvailemaan ympäristöä. Voin suorastaan tuntea olevani 60-luvulla Uudenmaan saaristossa suomenruotsalaisten kartanolla tai Taka-Töölössä kulkemassa katuja pitkin kohti Kaivopuistoa. Rakastan suorastaan tuota Westön tapaa käsitellä Helsinkiä varsinkin. Miten taitavasti voikaan kuvailla sitä tiettyä paikkaa ja aikakautta, jossa en itse ole elänyt mutta jossa voi tuntea täysin olevansa paikalla. 

En ole koskaan pitänyt Helsingistä sen itsensä takia - viihdyn paremmin täällä ns. maakunnassa Helsingin kainalossa. Mutta miten iso hinku tuli taas etsiä asuntoa Helsingistä, keskustasta, sieltä Westön Helsingistä! Niin taitavasti hän kuvailee tuota pääkaupunkiamme. Valitettavasti koin tämän uusimman kirjan, Rikinkeltaisen taivaan kanssa, että sama taito ei yltänyt henkilöhahmoihin. 

Kirjaa kuvataan jonkinlaisena kasvutarinana ja sitä se toisaalta olikin. Westö oli tähän yhdistänyt myös hieman jännitystä mutta myös samoja elementtejä kuin Leijat Helsingin yllä-kirjassa (itseasiassa kirjan sisällä viitattiin vähän sivuten tuohon teokseen, joka oli ihan hauska idea). Osittain jopa liikaa - tuntui, että luin samaa kirjaa uudestaan ja uudestaan ja tiesin jo, miten kaikki päättyy. Nautin kuitenkin kirjan parissa olemisesta ja teksti oli taattua Westöä - mukaansa tarttuvaa, nostalgista ja noh, rikinkeltaista. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti