Karisto, 2013
"Chey Chan on määrätietoinen nainen, punakhmer, joka uskoo vallankumouksen välttämättömyyteen. Kauan eläköön Demokraattinen Kamputsea! Mutta vainoharhainen puolue Angkar kääntyy omiaan vastaan. Chan pidätetään ja viedään pahamaineiseen Tuol Slengin vankilaan ministerimiehensä ja poikavauvansa kanssa. Kaksi muuta lasta, Arun-poika ja Vannatytär, joutuvat leireille eroon vanhemmistaan.
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Vanna on itse äiti ja vaimo. Arki kannattelee eteenpäin, mutta monen muun ikäisensä tavoin Vanna ei voi olla miettimättä, mitä isälle, äidille ja veljelle tapahtui 1970-luvun levottomina vuosina. Kun pelättyjä punakhmer-johtajia vihdoin aletaan vaatia oikeuden eteen, Vannan on tehtävä rohkea päätös: asettuako niitä vastaan, jotka kerran orjuuttivat koko kansakunnan?"
Olen aiemmin lukenut useampiakin Rannelan kirjoja, niin nuorten- kuin aikuistenkin. Ja minä pidän niistä! Läpi yön oli ensimmäinen Rannelalta lukemani kirja, ja sen jälkeen olen tutustunut Frauhun ja Taivaan tuuliin-teoksiin. Kaksi viimeistä odottaa tosin vielä bloggaamista, mutta tarkoitus nekin on jossain välissä blogiin tuoda.
Punaisten kyynelten talo tutustutti minut itselle uuteen aihepiiriin. En ollut tiennyt aiemmin Kambodzasta oikeastaan mitään. Lähinnä sen, että se sijaitsee Aasiassa. Aasia ja Aasian matkailu esimerkiksi eivät ole omia mielenkiinnon kohteita laisinkaan, joten sieltä suunnalta tunnistan ainoastaan maiden nimiä. Mutta eipä tuo tietämättömyys haitaksi ollut tätä kirjaa lukiessa. Nyt meinaan tiedän. Ja olen järkyttynyt.
Kirja kertoo Kambodzan vallankumousvuosista 1970-luvulla, suuresta Angkorista, kommunismista, sosialismista, äärivasemmistolaisuudesta. Kuinka poliittinen liike alkoi kääntyä itseään päin ja kaikkia epäiltiin. Jokainen oli aatteen vihollinen. Ihmisiä erotettiin perheistä, vietiin kuulusteltavaksi, pelloille töihin. Kirjan lopussa oli uutisartikkeleita (todellisia lehdistä), joissa mainitaan, että yli 2 miljoonaa ihmistä tapettiin vallankumouksen aikana. Järkyttävää!
Rannela onnistui alusta heti nappaamaan lukijan raakaan todellisuuteen mukaansa. Pidin kirjan ensimmäisestä osasta huomattavasti enemmän, sillä kun tarina siirtyi nykypäivään, lopahti myös jokin tekstissä. Tyyli muuttui myös täysin, ihan kun olisi yhdistetty kaksi eri tarinaa samaan kirjaan. Useampi sivu meni totutellessa loppuosan tyyliin, jossa oli kuitenkin ansiokkaasti kuvattu vuosikymmenten jälkeen selviytyneiden henkistä ja fyysistä taistelua traumoistaan. Jotain silti tuntui lopusta puuttuvan.
Arvostelu: ★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti