keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju


Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava, 2017

"Yhtäkkiä Pasasen pienperheessä on ekaluokkalainen – mihin se vauva katosi, ja mihin se on taas hukannut kännykkänsä? Paavo Pasanen aloittaa koulun, ja urhean yksinhuoltajaisän edessä kohoaa jälleen uusi käsittämättömien asioiden muuri. Lisäksi Antti joutuu vihdoin myöntämään olevansa umpirakastunut pitkäaikaiseen taistelupariinsa Enniin, ja tunne vaikuttaa olevan molemminpuolinen. Mutta miten sen ottaisi puheeksi, kun elämä pyörii Wilma-viestien ja kouluunlähettämisten rinkiä, ja työtkin pitäisi tehdä?"

Sain esikoiseni hieman sen jälkeen, kun Eve Hietamies julkaisi Pasasten perheestä kertovan kirjasarjan ensimmäisen osan. Äitiyslomalla, vauvakohmeisilla aivoilla uutena äitinä Yösyöttö-kirjaan tarttuessa koin niin suurta samaistumista Antti Pasasen yksinhuoltaja-arjen ongelmiin uutena vanhempana, että olen pitänyt Anttia (ja siinä sivussa Enniä ja koko Jönnin puiston porukkaa) jonkinlaisena vertaistukena - vaikkakin ovat täysin fiktiota. Niinpä Pasasten perheen uudet tuulet otettiin tässä taloudessa onnella vastaan, sillä esikoiseni kasvaa suurinpiirtein samaa tahtia Paavon kanssa.

Paavo on päässyt aloittamaan ensimmäisen luokan ja Antti saanut pidettyä lapsensa järjissä ja hengissä läpi tarha- ja eskari-iän. Meillä kotona tuo ensimmäinen luokka odottaa vuoden päästä, mutta ihan samat ajatukset pyörii nyt jo päässä, mitä Antti pohti kirjassa. Miten voi olettaa, että seitsemän vuotias lapsi on heinäkuussa vielä täysin valvottava tapaus, jota ei saa päästää tarhasta pois yksin mutta sitten elokuussa sen pitäisi olla jo niin kypsä, että pärjää kotona aamuisin ja iltapäivisin yksin (saatika osaisi kulkea oikeat reitit)? Tätä kauhistelen itse etukäteen jo, mutta toisaalta tämä kirja antoi vähän uskoa, että ehkä se siitä.

Ihana oli huomata, että Antin työpaikan jousto oli oikein avaintekijä. Uskon oman työpaikkani myöskin joustavan aikanaan, samoin mieheni. Kirja toi lohtua, että samoja ajatuksia muutkin miettii (vaikka kyllä, täysin fiktiotahan tämä on mutta ehkä ymmärrätte pointin), mutta että mahdollisuuksia on siihen, että kaikki ehkä menee kuitenkin lopulta ihan ok. Samalla haluan kieltäytyä tosin uskomasta, että minulla on niin vanha lapsi jo, joka on menossa kouluun. Kääk! 

Kirjaa suosittelen siis ehdottomasti noh, lähes kaikille. Mukaansa tempaava ja vaikka ei lapsiperheen ongelmat olisi itselle ajankohtaisia, on Hietamies sen verran taitava kynästään, että tätä varmasti lukee muutkin.  

Arvostelu: ★★★★★

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?


Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
Gummerrus, 2017

"16-vuotias Evie haluaa olla ennen kaikkea normaali. Hukattuaan kolme vuotta elämästään taisteluun pakko-oireista häiriötä (OCD) vastaan hän lopettelee lääkitystään ja aloittaa uuden koulun, jossa häntä ei tunneta ”tyttönä joka sekosi”.

Kuten kaikki muutkin, Evie juhlii, saa uusia ystäviä ja uskaltautuu deittailun saloihin. Epäterve suhde ajaa häntä kuitenkin takaisin ahdistuksen ja pakkomielteiden maailmaan. Mutta kuinka Evien uudet ystävät, taiteellinen Amber ja räväkkä Lottie, voisivat auttaa, kun hän ei suostu kertomaan ongelmistaan kenellekään? "

Holly Bournen "Oonko ihan normaali?"-kirja oli yksi omista bongauksistani kevään uutuuslistoilta. Olen aiemminkin ehkä maininnut, että YA-kategoria on aika lähellä sydäntä ja pidän niiden lukemisesta todella paljon. Ootko ihan normaali?-kirjan aihepiiri on vielä erityisen kiinnostava - mielenterveysongelmat yhdistettynä teini-ikään. Aikaan, jolloin kukaan ei oikein taida olla ihan normaali. 

Teksti vei mukanaan todella nopeasti, vaikka myönnän ärsyyntyneeni esimerkiksi eräästä pojasta Evien maailmassa. Vanhempien reaktiot taas tuntuivat surulliselta vaikka samaan aikaan surullisen todellisilta. Pois silmistä, pois mielestä. Piilotellaan asioita, eikä keskustella suoraan. Tarinaa edettiin selkeästi Evien näkökulmasta - ahdistus ja pakkomielteet hiipivät pikkuhiljaa takaisin ja kukaan ulkopuolinen ei tuntunut huomaavan. 

Evien hahmo oli todella samaistuttava siinä mielessä, että täysin samoja teini-ikäisten (ja miksei aikuistenkin) ongelmia hän pohti kuin kuka tahansa muukin. Hänellä epävarmuus omasta itsestään ja tekemisistään vaan purkautui toisella tavalla kuin jollain muulla. Evie pesee käsiä, joku toinen syö epävarmuuteen ja kolmas lenkkeilee. Olen todella iloinen, että näihin nuorten kirjoihin nykyään upotetaan myös "ei normaaleja"-hahmoja - josko sitä kautta saisi jonkinlaista suvaitsevaisuuskasvatusta myöskin harrastettua. Samat ongelmat meillä kaikilla on. 

Arvostelu: ★★★★

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Helmikuun luetut

Edellisessä postauksessa kävinkin läpi epäaktiivisuuteni syitä helmikuussa. Haluan kuitenkin itsellenikin kirjata ylös, miltä se helmikuu kuitenkin vaikutti lukemisen osalta.

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Steven Rowley: Lily ja mustekala
Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
yhteensä 1319 sivua

Kaksi tämän vuoden uutuutta (Moriarty ja Haahtela), yksi klassikko ja yksi viime vuoden kehuttu kirja. Poikkeuksellisen paljon käännöskirjallisuutta omiin lukutottumuksiini nähden! Jokainen näistä kirjoista oli todella upea, katsoin antaneeni Goodreadsissa näille neljää ja viittä tähteä kaikille.

Moriarty oli e-kirja, muut olivat ihan fyysisiä kirjoja käsissäni. Äänikirjana on tällä hetkellä kesken Garpin maailma, joka on noin 25 h, joten sen ehkä saan valmiiksi maaliskuun aikana.

Useampi kirja on tällä hetkellä vielä kesken, ja maaliskuun aikana on toiveena saada purettua luettujen kirjojen bloggauspinoa pienemmäksi. Voi siis tulla tiheämmin uusia postauksia nyt! :)

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat


Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava, 2017

"Eräänä talvi-iltana 16-vuotiaan Visan mielen täyttää päihdyttävä ajatus: hänestä tulee taiteilija. Sivellin kädessään Visa näkee maailman kuin ensi kertaa. Piirustustunneilla Visa tutustuu melankoliseen Tapioon. Yhdessä pojat haaveilevat Chagallin luomista maailmoista ja eurooppalaisista kaupungeista. Tapion sisko, suloinen ja viisas Helmi, on kaikkea mitä Tapio ei ole: elämäniloinen ja itsevarma.

Visan mukana lukija pääsee kurkistamaan suomalaisiin ja italialaisiin taidepiireihin, aina viattomalta 50-luvulta politisoituneelle 70-luvulle. Mutta onko onnella aina kääntöpuoli, jokaisella positiivilla negatiivi?"

Edellisestä postauksesta alkaa olla jo ihan luvattoman pitkä aika. Syytän todella kiireistä aikataulua, jonka takia uppoan jonkinlaiseen takkuavaan suohon. En ehdi ajatella, lukea, rentoutua vapaa-ajalla vaan olen jostain syystä täysien työpäivien päälle onnistunut aikatauluttamaan kasan menoja. Menoja, joista nautin kyllä! Mutta kun ne ovat kaikki samassa aikajaksossa, alkaa jaksaminen kohta loppua. Seuraavan viikonlopun jälkeen pitäisi onneksi helpottaa.. Käynnissä on tosiaan täysipäiväsen työnteon rinnalla neljä avoimen kurssia, harrastustoiminnan aktiivisin kausi kokouksineen päivineen sekä lasten sairastelurumba.

Kaiken tämän jaarittelun alla haluan kuitenkin huikkaista, että elossa ollaan ja hitaasti mutta varmasti on myös muutamia kirjoja luettu. Näistä halusin nyt näin sunnuntaiaamun hetken rauhan antaessa aikaa blogata ensimmäsenä Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat-teoksesta, sillä se oli ihana! Henkäys rauhallisuutta, osin hiljaisuuttakin keskelle hektistä arkea. Sen äärellä pystyi rauhoittumaan, se vetäisi mukaan nauttimaan taiteesta (niin kirjallisuudesta kuin kuvataiteestakin) sekä elämään päähenkilönsä Visan mukana.

Olen ennenkin pitänyt Haahtelan teoksista, mutta tämä oli erilainen. Pidin siitä ehkä vielä enemmän. Olen koulun kurssilla tänä keväänä tutustunut myös taidehistoriaan, joten omista mielensopukoista löytyikin jo tietoa Visan ihannoimista Rembrandtin teoksista ja Van Goghista ja muista. Kirjassa oli jotenkin haikea tunnelma läpi kirjan - Visalla oli paljon ystäviä, mutta silti Visa tuntui yksinäiseltä. Lähimmäksi häntä pääsi itse taide. Rauhallisuus huokui kirjasta pitkin sivuja, ja se tuntui tähän elämäntilanteeseen juuri sopivalta.

Arvostelu: ★★★★