sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta


Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Tammi, 1990

"On kesä 1956. Ikääntyvä hovimestari Stevens on lähtenyt autolla kuuden päivän lomamatkalle Länsi-Englantiin. Matkallaan hän uppoaa muistoihin ja mietteisiin: takana on pitkä, kunniakas ura lordi Darlingtonin palveluksessa, parikymmenpäisen palveluskunnan johdossa; nyt kun Darlington Hallia isännöi amerikkalainen liikemies, kaikki on toisin. Stevensin mieltä askarruttaa myös ystävyys taloudenhoitajaan, miss Kentoniin, jota hän aikoo matkallaan käydä katsomassa."

Olen tässä alkuvuonna selkeästi keskittynyt pitkälti erilaisiin klassikoihin. Jokin niissä on houkutellut, ja toisaalta samalla on ollut ehkä pieni uutuuskirjojen ähky. En uskalla tarttua uutuuksiin, vaikka niitä hyllyssä on ja kirjastosta tullut lainattua. Ehkä pelkään jonkinlaisia pettymyksiä kirjojen suhteen, joten koen, että on varmempaa lukea klassikoiksi nimettyjä teoksia kuin täysin uusia? 

Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta lasketaan klassikoksi ainakin BBC:n top 100 listalla. Se on ilmestynyt vuonna 1990. Vaikka se tuntuu "uudelta", on siitä kuitenkin jo 27 vuotta aikaa. Ehkä siinä ajassa on voinut kehittyä klassikoksi. Kirjasta on tehty myös elokuva, joka itse asiassa tulee ensi viikolla televisiosta taas. Itse en ole elokuvaa nähnyt, mutta kirjan luettuani pistin sen tallennukseen. 

Ishiguro on itse Japanissa syntynyt, mutta muuttanut Englantiin jo pienenä. Tämä minun piti itse tarkistaa, sillä hän on onnistunut niin hyvin kuvailemaan englantilaista maisemaa ja ajatusmaailmaa teoksessa. Hovimestari Stevens tuntui elävältä, aivan kuin olisin kulkenut hänen seurassaan hänen jutellessaan ja muistellessaan asioita. Pidin todella paljon Downton Abbey-tv-sarjasta ja nyt tätä kirjaa lukiessa mielsin pitkälti kirjan tapahtumat ja hahmot Downtonin maisemiin. Stevensissä ja herra Carsonissa (Downton Abbeysta) vaikuttaa olevan todella paljon yhtenäistä, joka kuvastaa entisestään sitä 1900-luvun alun hovimestareiden olemusta. 

Kirja ei ole sivumäärällä pilattu, mutta olisin voinut mielelläni viihtyä Stevensin seurassa pidempäänkin.

Arvostelu: ★★★★★

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat


Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
WSOY, 2017

"Ihan tavalliset pihajuhlat. Kuusi vastuullista aikuista, kolme sööttiä lasta ja piskuinen koira. Eihän mikään voi mennä vikaan? Juhlamieltä ei pilaa edes menoa kyttäävä hapan naapuri. Lupaava sellisti, Clementine, voi hetkeksi heittää mielestään tärkeän koe-esiintymisen. Lapsuudenkodin traumatisoiman Erikan kireys hieman jo höltyy, ehkä hänestäkin tulee vielä äiti. Hemaiseva emäntä, Tiffany, tietää miten vieraita viihdytetään. Huomio hervahtaa vain hetkeksi ja seuraukset ovat järkyttäviä. "

Olen aivan uskomattoman ihastunut Liane Moriartyn kirjoihin. Olen lukenut häneltä Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet sekä Nainen, joka unohti teokset (käytännössä siis kaikki, jotka häneltä on ilmestynyt). Jostain syystä en ole blogannut kuin Hyvästä aviomiehestä! Moriarty on siis australialainen kirjailija, jonka teoksissa on kaikissa vähän sama idea - on tapahtunut jokin tragedia jossain ihan tavallisessa ympäristössä, jota aletaan pikku hiljaa keriä auki. Lukijalle ei paljasteta tapahtunutta vaan siihen viitataan koko ajan vähän ja tapahtumat etenevät sitä kohden hiljaa.

Itse pidän tästä tyylistä. En ole kertaakaan arvannut oikein mitä oikeasti on tapahtunut, ja joka kerta se yllättää! Tavallaan kirjat ovat kuin pieniä dekkareita, mutta toisaalta tässä ei selvitellä niinkään rikosta vaan kerrotaan itse päätapahtumaa edeltäviä tapahtumia (eli taustoja) ja siitä seuranneita tapahtumia. Tapahtumat ovat ihan arkisia asioita, joista melkein kaikista voisi sanoa, että "tiedän muuten yhden, kenelle kävi noin".

Tavalliset pikku pihajuhlat todellakin kertoi tavallisista pihajuhlista, naapureista ja naapureiden ystävistä, jotka osallistuvat juhliin. On grillausta, lapsia, koiria ja ystäviä, joilla on isoja ja pieniä salaisuuksia ja pyyntöjä. Ja silti jokin menee pieleen. Erityisen maininnan annan kyllä Tiffanyn tyttärelle Dakotalle, jonka intohimoinen lukeminen ikkunasyvennyksissä sai aikaan muistikuvia omasta nuoruudesta.

Yksi miinus kyllä kirjalle - kansi! Kolmessa aiemmassa teoksessa on todella upeat kannet ja nyt tämän uusimman kansi tuntuu noh, luotaansatyötävältä! Keskeneräiseltä! Harmi, sillä kirja oli todella loistava.

Arvostelu: ★★★★

perjantai 3. helmikuuta 2017

Tammikuun luetut


Tammikuu oli erilainen kuin odotin. Tiesin sen kiireiseksi, mutta se yllätti silti. Vaihdoin tammikuun toisella viikolla työpaikkaa, ja uuteen totuttelu on ollut samaan aikaan todella ihanaa mutta myös todella raskasta. Uudet työkaverit, uudet tavat toimia, uusi ympäristö ja osin uusi kieli käytössä. Toisaalta tätä tasapainottaakseni olen lukenut todella paljon myös kirjoja. Ehkä eräänlaisena rentoutumiskeinona? 

Loppukuusta (eli noin viikko sitten) sain myös riesakseni ensin perusflunssan, joka nyt valitettavasti on edennyt keuhkokuumeeksi asti. Onneksi selviän kotihoidolla, mutta todella vähän on jaksanut edes lukea viime päivinä, saatika istua koneella. Kirjastosta tuli haettua kuitenkin juuri ennen täyslepoa pino lukemista, joita tullut tässä tuhottua sivussa. 

Perustin tammikuun aikana blogille myös oman Instagram-tilin, nimimerkillä @yksipienilukupaivakirja. Tervetuloa sinne seuraamaan myös! 

Tammikuussa luettu:

Leena Lehtolainen: Tiikerinsilmä 
Ina Westman: Syliin 
Richard Adams: Ruohometsän kansa 
Sylvia Plath: Lasikellon alla 
Jessica Fellowers: Downton Abbey - kartanon vuosi 
yhteensä 3473 sivua

12 kirjaa, joista kotimaisia on 8 kappaletta. Ulkomaiset kirjat taas ovat niin sanottuja klassikoita, joiden pariin intouduin Klassikkohaasteen ja opintojen myötä. Kolme kirjaa kuuntelin äänikirjana, viisi kirjaa luin e-kirjana. Erityistä oli se, että luin peräti kaksi tietokirjaa: Yhden lapsen kansa sekä Downton Abbey - kartanon vuosi. Yksi tämän vuoden omista henkilökohtaisista haasteista onkin lukea enemmän tietokirjoja, niinkuin aiemmin olen kirjoittanut, joten tämä on oikein oiva startti! 

Luin todella monta loistavaa kirjaa (esimerkiksi Akvarelleja Engelin kaupungista, Törmäys, Yhden lapsen kansa, Ruohometsän kansa), että parasta on vaikea nimetä. Pettymyksenä voisi kuitenkin ehkä mainita Simukan Lumikki-trilogian päätösosan. 

Huomattavaa on myös se, että tammikuu on jo toinen kuukausi peräkkäin, kun en lukenut englanniksi mitään. Täytyy yrittää helmikuussa korjata tämä erhe, sillä koen sen pitävän omaa kielitaitoani erinomaisesti yllä!