Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Teos, 2010
"Paljon emme tiedä, mutta jollain taalla Irman elämä on liikahtanut sijoiltaan. Ihmisseuran kaipuussaan hän ajautuu soittelemaan ovikelloja sekä omassa naapurustossaan Hakaniemessä että Keravalla, jonne hän sattumalta päätyy.
Koska ihmisten ovikelloja ei voi soitella ilman sytä, keksii Irma peitetarinaksi olevansa taloustutkimuksen kyselytutkija. Viikkojen galluptöiden jälkeen alkavat jotkut keravalaiset epäillä Irman ammatillista aitoutta ja soittavat poliisille. Irma hätääntyy. Hän on sitä paitsi ehtinyt jo kovasti kiintyä haastateltaviinsa.
Irman on pakko palata paikalle, mutta kiinni jäämisen pelko alkaa käydä hetki hetkelät aiheellisemmaksi."
Lainasin kirjan ainoastaan sen saaman Finlandia-palkinnon takia - pitäähän sitä edes joskus lukea jokin Finlandia-palkittu kirja ja tästä tuntui olevan eniten sen laatuisia kommentteja, että kirja teki mieli lukea. Mutta mikä pettymys. Meinasin pitkästä aikaa jättää kirjan kesken. Rimmisen kirjoitustyyli ei vaan yksinkertaisesti uppoa minuun. Liikaa (paljon hehkutettua) kielellä kikkailua. Sekavaa, hämmentävää. Juoni jaksoi kuitenkin sen verran kantaa, että pääsin kirjassa yli puolen välin, jolloin totesin, että en varmasti luovuta.
Podin koko kirjan kamalaa myötähäpeää ilmeisesti keski-ikäisen Irman häsellyksestä. Miksi se teki noin, miksi se hölmöili, miten se ei tajua, osaa olla! Miten voi ihminen olla niin sekaisin, että tulee mieleen aloittaa edes tuntemattomien ovikellojen soittelu. Ja että sitä jatkaa, vaikka tulee negatiivisiakin kokemuksia oven avaajista. Onko sitä joskus vaan niin yksinäinen, että ne muutamatkin keskusteluyhteydet tuntemattomien kanssa jaksaa pitää pään pinnalla.
Loppu hieman tosin paransi fiilistä kirjasta, siellä vasta tuntui, että tarina alkoi kantamaan ja jaksaa lukea sitä kikkailuakin. Ainut sympaattinen hahmo kirjassa oli Virtanen, jolle toivoisi kaikkea hyvää.
Arvostelu: ★★
Irman on pakko palata paikalle, mutta kiinni jäämisen pelko alkaa käydä hetki hetkelät aiheellisemmaksi."
Lainasin kirjan ainoastaan sen saaman Finlandia-palkinnon takia - pitäähän sitä edes joskus lukea jokin Finlandia-palkittu kirja ja tästä tuntui olevan eniten sen laatuisia kommentteja, että kirja teki mieli lukea. Mutta mikä pettymys. Meinasin pitkästä aikaa jättää kirjan kesken. Rimmisen kirjoitustyyli ei vaan yksinkertaisesti uppoa minuun. Liikaa (paljon hehkutettua) kielellä kikkailua. Sekavaa, hämmentävää. Juoni jaksoi kuitenkin sen verran kantaa, että pääsin kirjassa yli puolen välin, jolloin totesin, että en varmasti luovuta.
Podin koko kirjan kamalaa myötähäpeää ilmeisesti keski-ikäisen Irman häsellyksestä. Miksi se teki noin, miksi se hölmöili, miten se ei tajua, osaa olla! Miten voi ihminen olla niin sekaisin, että tulee mieleen aloittaa edes tuntemattomien ovikellojen soittelu. Ja että sitä jatkaa, vaikka tulee negatiivisiakin kokemuksia oven avaajista. Onko sitä joskus vaan niin yksinäinen, että ne muutamatkin keskusteluyhteydet tuntemattomien kanssa jaksaa pitää pään pinnalla.
Loppu hieman tosin paransi fiilistä kirjasta, siellä vasta tuntui, että tarina alkoi kantamaan ja jaksaa lukea sitä kikkailuakin. Ainut sympaattinen hahmo kirjassa oli Virtanen, jolle toivoisi kaikkea hyvää.
Arvostelu: ★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti