Otava, 2017
Kirjastolaina
"Tuula Kervinen on työvoimatoimiston virkailija, joka ei paljoa vaadi.
Kunhan aviomies edes joskus hellittäisi lauantairutiineistaan ja
aikuistuva poika muistaisi kemikaalien vaarat. Aleksi on Tuulan asiakas,
joka haluaa eroon työkokeilusta hotellin saunaosaston selänpesijänä.
Elina on 17-vuotias, raskaana eikä tiedä mitä haluaa. Yhdessä kolmikon
on selvittävä koettelemuksesta, jonka jälkeen kukaan ei ole entisellään."
Laura Lehtolan esikoisteos, Pelkääjän paikalla, oli yksi suosikeistani vuonna 2015 (vaikka en kuitenkaan ole kumma kyllä, siitä blogannut, täytynee korjata jossain vaiheessa tuo virhe!). Kirja oli niin sanotusti toisen osapuolen tarina Laura Saven teokseen Paljain jaloin, jossa päähenkilö (Save itse) sairastui syöpään. Pidin Lehtolan kirjoitustyylistä paljon, joten olin todella iloisesti yllättynyt, kun bongasin keväällä syksyn uutuusluetteloista Lehtolan uuden kirjan, Takapenkki.
Sainkin kirjan aika nopeasti kirjaston varauslistalta omiin sormiini, ja luin yhdessä illassa. Lehtola kirjoittaa sujuvaa, mukaansa tempaava ja todella monipuolista tekstiä, vaikka kirja vähän kevyempi onkin (sekä huomattavasti humoristisempi - nauroin useampaan otteeseen tämän kanssa!) kuin esikoiskirjansa.
Takapenkki kertoo Elinan, Aleksin ja Tuulan yhteen nivoutuvista kohtaloista. Tuula on viisikymppinen työkkärin täti, joka kokee tekevänsä tärkeää työtä sekä kärsii pientä eroahdistusta ainoan lapsensa muuttaessa pois kotoa. Aleksi taas on mummin kasvattama, erittäin fiksu mutta vailla suuntaa oleva nuori, joka on ollut vuosia ihastuneena Elinaan. Elina taas on rikkaan perheen kympin oppilas, joka huomaa olevansa raskaana vanhempien viettäessä työkomennusta Etelä-Amerikassa.
Lehtola vie tarinaa eteenpäin jokaisen kolmen näkökulmasta. Jokaisella näistä päähenkilöistä on selkeästi oma, tunnistettava äänensä. Nautin erityisesti Aleksin mummon kommenteista sekä Aleksin lentävistä lauseista ("Jeespoks kelloggs rice crispiees" sekä "Näin on näppylät") että Wikipedian selaamisesta. Sellaista nippelitietoutta oli Lehtola onnistunut Aleksille kaivamaan, joka hurmaa minut. (Vaikka onkin aikamoinen aasinsilta, niin Andy Weirin Yksin Marsissa on vähän samalla saralla sen fiiliksen kanssa, mikä Aleksista tuli tässä kirjassa - tykkään!)
Pidin tästä siis kovin ja jään odottamaan, josko Lehtola kirjoittaa jotain uutta lisää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti